Kaupungilla hehkutetaan että kaava on stateginen, tarjoten tulevaisuuteen loistavat mahdollisuudet. Olen erimieltä.
Valtuustostrategia: ”Yleiskaavan hyväksymisen yhteydessä perustetaan metsäinen suojeluverkosto tavoitteena nostaa suojelualueiden määrä kaupungin maa-alueista luonnon monimuotoisuuden lisäämiseksi.” Ei ole perusteltua syytä poiketa valtuustopäätöksestä!
Strategisuus heijastuu taktisena asetelmana, jossa asemakaavavaiheessa strategia on aina normaalia tarkempien kaavamääräysten takia kaavan toimeenpanijan/rakennuttajan puolella ja osalliset joutuvat hakemaan armoa lähipuistojensa puolesta. (Jotakin toki säästyy, mutta sen on käytännössä kaavoittajien valinta. Asuntovaltaisten alueiden kaavamääräykset asemakaavoituksen kannalta ovat epästrategisia, eli voimakkaan sitovia ja epäjoustavia.
Viheralueiden osalta kaavaluonnoksen ratkaisu, jossa maa-alueet ovat yhtä viherläjää ja merialueet toista viherläjää on vastaavasti äärimmäisen strateginen, eli joustava ja epämääräinen.
Ratkaisu edelliseen: tulokulmia on saatava lähemmäksi toisiaan eli viheraluejärjestelmään enemmän nyansseja ja enemmän suojelevia ja säilyttäviä ratkaisuja. Viheralueiden osalta tämä tarkoittaisi seuraavia tekoja:
Yllä olevaa voi perustella myös sillä, että metsäpinta-alan huolestuttava supistuminen antaa perusteita huolehtia siitä, että merkittävä osa Helsingin metsistä on ekologiselta laadultaan jatkossakin hyviä tai erinomaisia. Tämä tarkoittaa enemmän suojelualueita, enemmän metsänhoidon ulkopuolella pidettäviä metsiä ja parempaa säilyvien, mutta hoidon piirissä olevien metsien ekologista laatua, kuten lisää lahopuuta, jne.
Asuntovaltaisten alueiden osalta pitäisi vastaavasti vähentää tiukkaa sitovuutta eli korttelimääräyksiä kaavamääräyksissä alas etenkin niillä alueilla, joissa liian tiukat prosentit uhkaavat tuhota lähiluonnon tavalla, joka luo huonoa elinympäristöä tai hävittää arvokkaita luontoalueita.
Helsingin kaavoittajat ovat vedonneet Jyväskylän äskettäin hyväksyttyyn yleiskaavaan, joka on niin ikään ”strateginen” pikselikaava. Kuitenkin Helsingin ja Jyväskylän kaavat eroavat toisistaan suuresti. Jyväskylän kaavakartalla mm. viherrakenne on jaoteltu lukuisiin alaluokkiin ja esitetty teemakartoilla. Teemakartat ovat oikeusvaikutteisia, toisin kuin Helsingin kaavavisiossa, jossa teemakartoista tulee sähköistä jätepaperia heti sen jälkeen, kun itse yleiskaava ja sen kaavamääräykset ovat saaneet lainvoiman.
Etenkin paljon lentokonetta käyttävien kansalaisten näkemys Helsingin metsäisyydestä on sattuneesta syystä (laskeutumis- ja nousualueet melun takia metsäisiä) hieman harhainen. Jo nykyisin ollaan tiettyjen ekologisten kynnysarvojen rajoilla. Yleisten ekologisten teorioiden mukaan lajiston köyhtyminen alkaa silloin, kun elinympäristön pinta-ala laskee alle kolmannekseen (toki vaikutusta on myös alueiden laadulla ja kytkeytyneisyydellä). Räjähdysmäiseksi köyhtyminen muuttuu siinä vaiheessa, kun elinympäristöä on jäljellä 10 %.
Helsinki on Östersundomilla ja uudella yleiskaavaluonnoksella hilaamassa metsiensä määrän tuon keskeisen 30 % kynnysarvon alapuolelle eli yhteensä lähes 30 km2 metsiä tuhoutuu (tai ainakin vaarantuu vakavasti), jos nykyinen Östersundomin kaava sekä yleiskaavaluonnoksen mukainen maankäyttö toteutuvat pahimman skenaarion mukaan. Jäljelle jäisi ilman Östersundomia vain 22 % alkuperäisestä luontoalueesta ja sekin osa olisi vakavammin pirstoutunutta ja entistä voimakkaampien hoitovaatimusten kohteena.
Tällä hetkellä ei kaavoittaja kerro, missä järjestyksessä seuraavien vuosikymmenten aikana metsämaa rakennettaisiin. Kaupunkisuunnitteluviraston antaman tiedon mukaan metsäpinta-ala pienenisi 5 100 hehtaarista 3 200 hehtaariin, siis 1 900 hehtaaria[1]. Kysymys on hyvin keskeinen niin luonnon monimuotoisuuden kuin nykyisten helsinkiläisten lähiluonnon kannalta. Rakennettaisiinko ensin nykyisten taajamien lähimetsät, laajemmat viheralueet vai tapahtuisiko aluiden valinta enemmänkin markkinavoimaisesti?
VIITTEET
[1] Marja Piimies yleisten töiden lautakunnan esittelyssä 3.2.2015.