Jarmo Nieminen

*******************************************
Ammattisotilas-lehti 3/2008. 10.9.2008.
*******************************************

Talvi- ja jatkosodasta jäi tuhansia suomalaisia sotilaita palaamatta kotiin. He menehtyivät pitkissä maastokoukkauksissa, viivytystaisteluissa asemiinsa, jäivät vangiksi tai katosivat muutoin. Sotien loputtua kadonneiksi kirjattiin vielä yli 10 000 miestä. Aiemmin oli jo talvisodan 900 suomalaisesta sotavangista palannut lähes kaikki (865). Jatkosodasta vangiksi jäi 3 300 suomalaista sotilasta. Heistä vankeudesta palasi myöhemmin vajaat 2 000 miestä.

Kun avoimia kohtaloita oli valtava määrä, puolustusministeriön yhteyteen perustettiin vuoteen 1965 saakka toiminut kuolleeksijulistamistoimisto. Sen selvitysten jälkeen silloinen Helsingin raastuvanoikeus julisti kuolleiksi henkilöitä, joiden lopullinen kohtalo jäi selvittämättä. Omaisten avustustilanteen, leskeneläkkeen tai muiden tukien vuoksi kuolleeksi julistamisia tehtiin paljon 1940-luvun lopulla ja 1950-luvulla. Toistaiseksi viimeinen jatkosodassa kadonnut julistettiin kadonneena kuolleeksi vuonna 2005.

Kansallisarkiston ylläpitämän Sankarivainajat 1939-1945-tietokannan mukaan on tällä hetkellä kadonneina kuolleeksijulistettuja 5 321 suomalaista sotilasta. Heistä talvisodasta on jäänyt kadoksiin 1 700, jatkosodan hyökkäysvaiheesta 400, asemasodasta 300, kesän -44 torjuntataisteluista 2 800 ja syyskesän sekä Lapinsodan taisteluista lähes 100 sotilasta.

Oman ryhmänsä muodostavat ne sankarivainajat, jotka nähtiin menehtyvän, mutta vainajaa ei saatu tuotua pois taistelukentältä tai ruumis tuhoutui täysin. Heidät – 7 894 sotilasta – on siunattu poissaolevana kentälle jääneenä.

Me suomalaiset olemme selvittäneet useiden kansallisuuksien ja erilaisten ryhmien kohtalot toisessa maailmansodassa. Viime sodissamme katosi Suomessa kuitenkin eniten suomalaisia. Heidän kohtalonsa on selvittämättä. Tämä on luonut otollisen maaperän jo vuosikymmeniä keskustelussa olleille tarinoille katoamisista ja niiden sensaatiomaisista selityksistä, kuten laajaa julkisuutta saaneet Viipurin kadonneet ja niiden selitykseksi tarjotut Lappeenrannan Huhtiniemen massateloitukset HTK:n (Henkilötäydennyskeskuksen) lisäelimessä. 

 

Viipurin legenda

Viime vuonna ilmestyneessä Viipurin menetystä käsittelevässä kirjassa tarkastellaan yhden yhtymän, 20. prikaatin, sotilaiden katoamiset Viipurissa 20.-21.6.1944. Tutkimustyö käynnistettiin selvittämällä sotapäiväkirjat, taistelukertomukset, päiväkäskyt ja vahvuusilmoitukset prikaatin tilanteesta ja tappioista Viipurissa. Tiedot olivat ristiriitaisia: tilanne oli epäselvä ja se näkyi joukon asiakirjoissa. Seuraavaksi otettiin listaukset Sota-arkiston sankarivainajat tietokannasta. Viipurissa kadonneiden henkilötietoja verrattiin aselevon alkaessa jätettyihin etsintäkuulutustietoihin vielä silloin kadoksissa olleista sotilaista sekä kenttäoikeuksien asiakirjoihin. Tiedot olivat yhdenmukaiset. Katoamistietoja täydennettiin selvittämällä kadonneiden sotilaskantakortit ja niiden yhteydessä olevat muut asiakirjat. Lähes jokaisesta sotilaasta oli sotilaskantakorttien yhteydessä katoamisilmoitukset. Useissa ilmoituksissa oli mukana kadonneen taistelijatoverien ja esimiesten laatimia kertomuksia, todistajalausuntoja sekä kuulustelukertomuksia katoamisesta.

Katoamisilmoitukset oli lähetetty Luumäellä sijainneeseen Kaatuneiden evakuomiskeskukseen. LUUMÄEN KEKKI – kuten keskusta kutsuttiin – varmensi kadonneiden tiedot ja laati niistä kortiston. Tiedot välitettiin eteenpäin päämajaan valvontaosastoon, kenttäpiispantoimistoon ja lääkintäosastoon. Kukin osasto täydensi tiedot laatien omat luettelonsa kadonneista. Tiedot arkistoitiin ja niitä täydennettiin puolustusvoimien pääesikunnan valvontaosastossa, puolustusministeriön kuolleeksijulistamistoimistossa ja lääkintäkeskusarkistossa.

Kymmenien sotilaiden katoamista selittävät tiedot oli myös kirjattu Neuvostoliitosta palanneiden suomalaisten sotilaiden Hangon vastaanottoleirin kuulusteluasiakirjoihin. Niissä sotavankeudesta palanneet sotilaat kertoivat seikkaperäisesti taistelijatoveriensa kohtaloista vangitsemistilanteessa ja vankileireillä. Alkuperäiset edellä mainitut kortistot, asiakirjat ja luettelot säilytetään omissa arkistokokonaisuuksissaan Kansallisarkistossa.

Työn edistyessä kadonneiden tietoja verrattiin Viipurin taisteluista kirjoitettuihin kirjoihin. Tässä suhteessa muita kirjoja täsmällisemmäksi osoittautui Uuno Tarkin kirjoittama kirjaa Taistelu Viipurista 20.6.1944. Vastaavasti sotavankitietoja verrattiin Teuvo Alavan, Dmitri Frolovin ja Reijo Nikkilän laatimaan tutkimukseen R UKIVER! Suomalaiset sotavangit Neuvostoliitossa, Nikkilän sotavangeista laatimiin matrikkeleihin ja Timo Malmin lisensiaattityöhön Jatkosodan suomalaiset sotavangit Neuvostojärjestelmässä.

Tutkimus osoittaa vallitsevat katoamistiedot täysin vääriksi ja niiden selitykset hölynpölyksi. Nyt myöhemmin arvioituna voidaan todeta, että kyseisen prikaatin miesten katoamista ei ollut varsinaisten sotahistorian tutkimuksen keinoin tutkittu ollenkaan. Arkistoista kaikkien käytössä ollut tieto oli tutkimatta. Silti suuri määrä kirjoja ja tuhansia sanomalehti- ja internetartikkeleja oli asiasta julkaistu “totuutena”. Tiedon puute oli korvattu väitöksillä, jossa syytettiin puolustusvoimien tuhonneen kyseiset arkistot. Sensaatiohakuiset tutkijat olivat etsineet selityksiä yhden päivän aikana tapahtuneelle yli 400 miehen salaperäiselle katoamiselle teloituksista. Kun teloituksia tukevia tietoja ei löydetty, samaiset tutkijat päättelivät, että nimenomaan massateloituksista on kyse, koska mitään ei löydy! 

Alkuvaiheen sekavat olot muistaen on ymmärrettävää, että eri aikoina tehdyissä laskelmissa saattoi olla suuriakin eroja. Niinpä Viipuria puolustaneen ja sieltä sekasorrossa vetäytyneen 20. prikaatin ensimmäiseen taistelukertomukseen (23.6.) kirjattiin “epätäsmällisenä tietona” 419 kadonnutta. Kaatuneiden määräksi ilmoitettiin 19 ja haavoittuneiden määräksi 101 miestä. 

Seuraavina päivinä miehiä palasi tai palautettiin takaisin niin, että 9.7. armeijakuntaan ilmoitettiin prikaatissa olleen 25.6. mennessä vain 181 karkuria ja pitemmäksi aikaa harhautunutta. Kahta viikkoa myöhemmin ilmoitettiin tämän luvun olevan virheellinen. Karkureiden ja pitemmäksi aikaa harhautuneiden luvuksi ilmoitettiin nyt 272 miestä. On ilmeistä, että suuri – tai suurin – osa erotuksesta lienee kadonnut riveistä juuri Viipurin taistelun aikana. Luku jäi alhaisemmaksi kuin ensimmäisessä taistelukertomuksessa mainittu 419, mutta viimeksi mainittu saattoi silti olla lähempänä totuutta heti taistelun jälkeen. Tarkkaa eroa paniikin ja harkittujen pakenemisien välillä lienee alussa ollut mahdotonta tehdä. Ei myöskään tiedetty ketkä tähän joukkoon kuuluneista olivat tosiasiallisesti kaatuneet tai jääneet vangeiksi.

 

Huhtiniemi…

Eversti Kempin arvio hetkellisistä kadonneista – 419 – jäi kuitenkin kummittelemaan totuutena vuosikymmeniksi kiroihin ja artikkeleihin, joissa pohditaan Viipurissa kadonneiden satojen sotilaiden kohtaloa Lappeenrannassa. Kempin alustava arvio muuttui lopulliseksi Suomen sota 1941-45 -teoksessa (1957), toistui Jatkosodan historiassa (1993) ja Jatkosodan pikkujättiläisessä (2006).

Jukka Rislakki ja Sune Sahlstedt kirjoittavat Viipurin kadonneiden kohtaloista Helsingin Sanomissa artikkelit vuonna 1995: Sotahistoriamme musta aukko ja Toimiko Lappeenrannassa salainen kenttäoikeus?; 400 suomalaista katosi kuin maan nielemänä kesäkuussa 1944. Mihin? Kuka hävitti arkistosta tärkeät tuon ajan paperit.

Akateemikko Paavo Haavikko jatkoi aiheen pohdintaa vuonna 1999 kirjassaan Päämaja – Suomen hovi. Hän päätyy täydelliseen rikokseen: “Lappeenrannassa tuomittujen Viipurin puolustajien kohtalo ja myöhempi tutkimus kertovat täydellisestä rikoksesta.” Toimittaja Tuomas Keskinen otsikoi Iltalehdessä vuonna 1999 Haavikon pohdinnan artikkelissaan Kyse on täydellisestä rikoksesta. Paavo Haavikko uskoo satojen sotilaiden kuolemantuomioon Lappeenrannassa kesällä 1944. Lopullisesti rintamakarkuruuden ja Lappeenrannan Huhtiniemen mysteerin salaisine kenttäoikeuksineen selittävät ja yhdistävät keväällä 2006 Antti A. Arponen ja Martti Meuronen kirjassaan Teloitetut. Voimallisen nettiviestinnän kautta luvut levisivät ympäri maailman osoituksena suomalaisen upseerin raakuudesta.

 

… elää!

Huhujen selvittämiseksi Suomen hallitus rahoitti lisäbudjettivaroin Huhtiniemen kaivaukset vuonna 2007. Valtavan suuren kohun saattelemana kaivaukset tuottivat kuitenkin suuren pettymyksen huhuihin uskoneille. Jatkosodan oletetut teloitushautaukset osoittautuvat Lappeenrannassa 1800 luvulla olleen varuskunnan hautauksiksi.

Huhtiniemen legendan tiedot olivat toki tutkijoiden käytössä koko ajan – Sota-arkistossa. Tosin sitä tietoa ei edes etsitty, vaan etsittiin näyttöjä salaliitosta päämajan sisältä. Tutustuminen Lentorykmentti 3:n asiakirjoihin, olisi kertonut suuren lentotukikohdan elämästä kesällä 1944 Huhtiniemessä ja jo sellaisenaan kumonneet luulottelut sotatuomari Tapanaisen salaisista oikeudenistunnoista ja teloitushautauksista Huhtiniemessä.

Edellä olevista kuvitteellisista teloituksista on kuitenkin jäänyt elämään – niin uskovien keskuuteen – päämajan ja nykyisen pääesikunnankin toimenpiteet jälkien peittämiseksi. Laittomasti teloitetut karkurit on hävitetty sankarihautausmaihin, asiakirjat on poltettu ja tiedot on salattu.

Erityisen voimalliseksi tulkinnat kääntyivät Huhtiniemen osoittautuessa täydelliseksi vesiperäksi jatkosodan suhteen. Viime syksynä julkaistussa professori Ylikankaan kirjan Romahtaako rintama arvostelussa tohtori Tarkka toteaa Helsingin Sanomissa, että “totuus ei ole ollenkaan sellainen kuin Huhtiniemestä kertoillaan. Se on paljon kamalampi.”

 

Miehet kuolivat Viipurissa

Edellä esitetyn Viipuri-tutkimuksen tuloksena voidaan todeta, että aselevon alettua, syyskuun alussa oli 20. prikaatista Viipurin taistelun seurauksena kaatuneiksi vahvistettu 33 ja kadonneiksi kirjattu vielä 124 sotilasta. Heistä – kadonneista – 85 miestä oli kaatunut Viipurissa, neljä kuollut suomalaisessa sotasairaalassa, 12 kuollut sotavankeudessa, kolme ammuttu vangittaessa, viisi miestä kadonnut Viipurissa ja kuusi miestä osoittautuneena myöhemmin karkureiksi. Vankeudesta palasi 47 miestä.

Tutkimustyön aikana jo asiakirjoista ilmeni millaista tuskaa omaisille kadonnut tuotti. Jotkut jäivät odottamaan elämänsä loppuun saakka rakkaansa palaamista sotavankeudesta tai edes jotakin luotettavaa tietoa hänen kohtalostaan. Toki he saivat paljon tietoa viranomaisilta ja erityisesti kadonneiden aseveljiltä.

 

Kohtalot on selvitettävä

Tulisiko Suomen länsimaisena sivistysvaltiona selvittää omien kadonneiden sanakarivainajiensa kohtalot? Vastaus on tietenkin täysin selvä – pitää! Kunniavelan velvoitteiden täyttämisen lisäksi ilman tieteellisesti pätevää tutkimusta legendojen, mysteerioiden ja salaliittojen kehittelijät sekä syväkurkut jatkavat toimintaansa niin kuin ennenkin.

Kadonneiden kohtaloiden selvittämiseksi tarvitaan valtiovallan rahoittama ja tukema hanke. Omaisille, sukulaisille ja vielä elossa oleville aseveljille on kerrottava mitä näille taistelijatovereille oikein tapahtui, mutta aihe on myös yleisesti tärkeä. Kun valtio viime vuosina on selvittänyt tutkimushankkeilla muiden kansallisuuksien sodan uhrien kohtaloita, niin suomalaisten katoamisten selvittäminen on varmasti yhtä tärkeä kohderyhmä – meille suomalaisille.

Useampivuotinen tutkimushanke tarvitsee rahoitusresurssit, tutkijat, tietokanta-sovellukset, tiedonkerääjät ja -syöttäjät ja kielitaitoa. Venäjältä saatava tieto on avainasemassa omista arkistoistamme edelleen saatavan uuden tiedon lisäksi. Asian etenemistä saattaa mutkistaa Venäjän arkistokäytäntöjen poukkoilevaisuus. Ihmiskohtaloiden selvittämiseen on kuitenkin Neuvostoliiton jälkeisenä aikana koko ajan suhtauduttu myönteisesti.

Jo Viipurin yhteen taisteluun ja yhteen yhtymään kohdistettu tutkimus osoittaa kiistatta, että kadonneiden kohtalo on arkistolähteiden perusteella selvittävissä vallitsevaa tietämystä selkeästi tarkemmin. Lukuisat eri arkistot Suomessa ja erityisesti Venäjällä mahdollistavat sodissa kadonneiden tai vankileireille jääneiden esi-isiemme kohtalon selvittämisen vieläkin tehokkaammin kuin esimerkkitapauksessa. Tällöin todennäköisesti saisimme selvyyden jo satojen, ehkä usean tuhannen suomalaisen kadonneen kohtalosta. Monesta varmasti selviäisi, miten heidän on käynyt, ovatko he hautautuneet taisteluhautoihinsa, onko heidät haudattu rintamalle neuvostoliittolaisten toimenpitein, ovatko he päätyneet leireille tai ovatko he kenties kadonneet! 

Tutkimushanketta edistäisi Suomen valtiojohdon Venäjälle suuntaama vetoomus. Näin varmistuisi pääsy Suomen vastaisilla rintamilla sotien aikana olleiden neuvostoyhtymien ja selustan kuljetusorganisaatioiden arkistoihin. Vankileireistä Neuvostoliiton ja Venäjän viranomaiset ovat jo kauan toimittaneet tietoa, mutta uudet kysymykset toisivat varmaan niistäkin uusia vastauksia.