Syyskuun 17. päivä vuonna 1918
Syyskesällä 90 vuotta sitten Santahaminan satamissa oli kymmeniä erikokoisia venäläisiltä takavarikoituja aluksia ja saksalaisia sota-aluksia niistä suurimpina saksalaiset raivaajat Regulus ja Wulff. Aiemmin keväällä huhtikuussa 1918 saksalaiset olivat perustaneet saarelle vankileirin ja ottaneet saaren koulutus- ja huoltotukikohdakseen.
Suomalainen tykistöosasto oli miehittänyt Itäniemen Itälinnakkeen, jonka 6-tuuman kantalinnoitettu Canet-tykkipatteri oli muutama vuosi aikaisemmin valmistunut osaksi Viaporin tykistöpuolustusta. Lukuisat ammusluolat saaren etelä- ja pohjoisrannan kallioissa olivat vartioituja kätkien uumeniinsa rannikkotykkien tuhannet 6 – 9 tuuman ammukset ja pienempikaliiberisten ratsuväkitykkien laukaukset. Ne kaikki olivat jääneet venäläiseltä linnoitustykistöpataljoonalta keväisen hätäisen saarelta lähdön jäljiltä.
Suomen armeijan radistit – vapaussodassa kovia kokeneet radioamatöörit – virittelivät Santahaminan raskaalla radioasemalla Suomelle elintärkeitä ulkomaan viestiyhteyksiä. Muulta maailmalle ei Suomesta vielä oikein reaaliaikaisesti päästykään.
Saaren länsirannalla oli käynnissä kiivas rakennustoiminta. Sinne pystytettiin ensimmäisiä suojia lentokoneille, tasoitettiin rullausteitä ja rakennettiin koneille laskusiltoja. Merilentoaseman olisi pitänyt jo olla valmis. Suomen Ilmailuvoimien komentaja Hauptmann Carl Seber oli niin käskenyt.
Santahaminan pohjoisen kasarmialueen ala- ja yläkentällä kaikuivat saksalaiset sulkeiskomennot. Ausbildungskommando Sandhamnissa koulutettiin suomalaisista merisuojeluskuntalaisista, asevelvollisista ja vapaaehtoisesti värväytyneistä merisotilaita. Seekadettenschulen suomalaiset merikadetit olivat juuri lähdössä jalkaväkiharjoitukseen Tornimäelle.
Saaren metsissä ja rantaniityillä laidunsi venäläisiltä jäänyt karja. Sen mukana kulki paimenessa saaren viimeiset punavankileirin naisvangit. Osa heistä oli korjaamassa kaalisatoa Puhelinkeskuksen risteyksen suuressa kasvitarhassa.
Sää oli omituisen utuinen ja sitä säesti Torra Mjölön [Kuivasaaren] tykinlaukaukset – kymmentuumaisia. Saksalaisessa tykistökoulutuskeskuksessa Ausbildungskommando Torra Mjölössä koulutettiin suomalaisille tykkimiehille järeiden venäläisten rannikkotykkien käyttöä.
Ensimmäiset maalentokoneet testailivat Santahaminan keskustasanteelle venäläisten rakentaman tykistöampumaradan soveltuvuutta lentokentäksi. Yksi taisi olla ranskalainen Nieuport 10 -tiedustelukone. Sen moottorin räpisi oudosti. Mutta niin tekivät kaikki 80 hevosvoiman 9-sylinteriset pyörivät Le Rhone C-tähtimoottorit.
Kentän reunalle oli kuitenkin toisenlaista toimintaa. Avoimessa hietikossa oli jo kymmenien paalujen rivistöt. Näyn teki lohduttomaksi 31 arkkua, jotka odottivat maan uumeniin kätkemistään. Osin maan sisällä urakoi kahdeksan laihan miehen ryhmä. Heitä vartio nuorenoloinen sotamies kivääri olalla.
Työ oli jo rutiinia. Viime perjantaina haudattiin hieman vähemmän 15, viikko sitten tiistaina 24 ja edeltäneillä viikoilla joka tiistai ja joka perjantai yli 20 suomenlinnalaista. Elokuun alku oli ollut vähän rauhallisempaa mutta onneksi ei oltu enää alkukesässä – silloin oli hurjimpana päivänä 100 arkkua. Kaverit olivat kertoneet! Nyt oli vainajat tuotu Suomenlinnasta ja joku tuntematon mies Katajanokalta.
Niin se urakka! Kolmekymmentäyksi arkkua tuli latoa kolmeen kerrokseen ja kerrokset rinnakkain – tarvittiin siis hieman vajaan kymmenen metrin mittainen ja kahden metrin levyinen ja syvyinen kaivanto. Aiemmasta oppineina kaivajat tiesivät, että ampumaradan hiekkamaa oli kuivuessaan hyvin lomoavaa. Kannatti kaivaa nopeasti ja heti sovinnolla jo leveämpi kaivanto. Vielä menisi kuitenkin useita tunteja ennen kuin paalu numero 28:n hautaus olisi valmis.
Santahaminan hautausmaa
Santahaminaan haudattujen määrää on vuosikymmenten saatossa ollut erilaisten arvailujen ja luulottelujen varassa. Julkisuudessa esitetyt luvut ovat vaihdelleet muutamasta ”ryssästä” kaikkiin Etelä-Suomessa kadonneisiin tuhansiin punaisiin asti. Ja varmaa tietoa ei ole vielä nytkään.
Oman ongelmansa asian selvittämiseksi tuo se, että osa Santahaminaan tuoduista vainajista kaivettiin ylös ja heidät haudattiin uudelleen omaisten toimenpitein Malmin hautausmaalle ja osa muualle. Täyttä varmuutta ei ole myöskään Helsingin vankileireillä kuolleiden vankien henkilötiedosta. Erityisen vajavaista tiedot ovat venäläisten vankien osalta ja niiden osalta, jotka eivät tietäneet omaa sukunimeään – jos sitä nyt olikaan – ja syntymäaikaansa. Valtiollista väestörekisteriä ei tuolloin vielä ollut, eikä useallakaan vangilla ollut minkäänlaisia henkilöpapereita mukanaan! Oman lisänsä tähän problematiikkaan tuo pidätys-, karkaamis- tai kurinpitotilanteissa tapahtuneet ampumiset ja samassa yhteydessä toteutetut hautaukset tai vainajien siirrot.
Helsingin leireillä menehtyi 1 500 vankia sairauksin, nälkään ja teloituksiin. Heidän päähautauspaikkanaan oli Santahamina. Muita hautauspaikkoja olivat Isosaari ja Malmi. Valtaosa Santahaminaan haudattavista tuotiin Suomenlinnasta, mutta myös Isosaaresta ja Katajanokan vankileiriltä, muualtakin. Isosaaren leirillä menehtyneitä haudattiin myös kuolinsaarelleen.
Kesäkuussa perustettiin Suomeen Valtiorikosoikeus toimeenpanemaan vankien tutkimukset ja oikeudenkäynnit. Kuolemantuomion saaneet vangit siirrettiin Suomenlinnaan odottamaan tuomionsa toimeenpanoa. Heistä ne, jotka anoivat Valtirikosylioikeudelta armoa, siirrettiin anomuksen käsittelyajaksi Isosaareen. Suomenlinnassa ammuttiin 71 kuolemantuomittua. Säilyneen valokuva-aineiston perusteella lisäksi Santahaminassa toteutettiin teloituksia aiemmin keväällä 1918.
Isosaareen sijoitettiin venäläisiä sotilaita ja eristettiin myös erityisen vaarallisena pidetyt suomalaiset poliittiset vangit. Heiksi katsottiin punaisten hallinnossa toimineet ja julkisuudessa olleet vasemmistolaiset. Heistä tunnetumpia olivat sosiaalidemokraattisen puoleen kansanedustajat Kaarle Mänty ja Antti Mäkelin sekä Sulo Wuolijoki, aktiivinen sosiaalidemokraatti hänkin. Isosaaressa menehtyneistä vajaasta 200 suomalaisesta haudattiin Santahaminaan 188 vainajaa.
Valtioneuvoston Suomen sotasurmat 1914–22 -tutkimuksen (19.5.2004) mukaan Helsingin vankileireillä kuoli 1 468 henkilöä. Heistä Santahaminaan haudatuiksi ilmoitetaan 922 ja Isosaareen haudatuiksi kahdeksan henkilöä. Saarille haudattujen määrä on kuitenkin tutkimuksen mukaan tuntuvasti suurempi.
Marraskuussa 2005 löydettiin Sota-arkistosta 37 sivun mittainen luettelo vuosina 1918–19 Suomenlinnassa ja Isosaaressa kuolleista henkilöistä, jotka oli haudattu Santahaminaan. Samassa arkistoyksikössä sijaitsi myös poliisikomisario Lehtimäen kertomus Santahaminan hautauspaikan tarkastamisesta. Listauksessa oli esitetty Santahaminaan haudattujen nimet sekä heidän kuolin- ja hautauspäivätiedot. Asiakirja sisälsi 1 024 nimeä Suomenlinnasta ja 257 nimeä Isosaaresta. Luettelo ei kuitenkaan ole aukoton. Esimerkiksi siitä puuttuu aiemmin varmuudella Santahaminaan haudatuksi todistetun Algot Tietäväisen, Algot Untolan, Ilmari Rantamalan – siis Maiju Lassilan tiedot.
Helsingin lääninvankilan pastorina toiminut Johannes Kunila laati luettelon Suomenlinnan Vankilassa 1918–1919 kuolleista jo vankileirien aikana. Hän täydensi listaa kevättalven 1919 aikana lehti-ilmoitusten ja kuulutusten perusteella. Listaan kertyi 1 410 henkilön nimet. Heidän kuolinpaikakseen oli ilmoitettu Suomenlinna, Iso-Mjölö [Isosaari], Santahamina, Katajanokka tai nimeämätön paikka. Santahaminassa ilmoitettiin kuolleeksi 13 henkilöä. Listaa säilytetään Työväen arkistossa.
Santahaminan vankileirin kesän kuolleisuus poikkeaa vastaavan ajanjakson Suomenlinnan paljon suuremmasta kuolleisuudesta. Yhtenä syynä eroavuuteen on esitetty, että laajalti Euroopassa ja myös Suomessa riehunut espanjantauti, harvinaisen tappava influenssa, oli syynä yleensäkin suurin kuolinlukuihin kaikilla vankileireillä.
Mutta miksi Santahaminassa ei näin käynyt? Johtuiko vähäisempi tautikuolleisuus siitä, että Santahaminan vangit olivat nuoria naisia? Tuhannesta vangista yli 800 oli 15–20 ikävuoden ikäisiä.
Santahaminan osalta syy saattaa olla kuitenkin hyvin yksinkertainen. Saarella laidunsi venäläiseltä sotaväeltä jäänyt karja. Naiset työskentelivät saarella karjan paimenina ja juuresmaalla. He siis pystyivät hyödyntämään paimenessa olleessaan saaren antimia. Muilla Helsingin leireillä naiset ja miehet olivat täysin riittämättömän ravinnon varassa. Helsingissä työssäkäyvien vankien ruoan kalorimäärät olivat 800 – 1 000 kaloria vuorokaudessa ja kesäkuussa noin 1 400 kaloria. Suomenlinnassa ja Tammisaaressa naisten kuolleisuus ei poikennut miesten vastaavasta. Santahaminan vangit, huolimatta samasta pandemia-altistuksesta, olivat siis vastustuskykyisempiä kuin muiden leirien vangit!
1 400 vainajan rivihaudat
Yhdistämällä aiemmin esittämieni listausten tiedot voidaan arvioida, että Santahaminaan on haudattu noin 1 400 Helsingin vankileireillä menehtynyttä vankia. Heistä suomalaisia on noin 1 200 ja venäläisiä ehkä noin 200 vankia. Kyseessä on siis arvio. Edellä esitetyissä listoissa ja tietokannoissa on yhteensä noin 1 600 menehtyneen henkilön tiedot. Heistä noin 1 500:lle on kirjattu kuolinpäivä ja 700 hautauspäivä. Osa nimistä on kirjattu useampaan kertaan ja kirjoitettu eri listoissa eri tavalla. Erityisen suuri epävarmuus on venäläisten nimien osalta. Listausten ja tietokantojen nimitiedot eivät siis ole täysin yhtenevät ja niiden taustalähteiden olemassaolo sekä luotettavuus ovat toistaiseksi tarkistamatta.
Tällä hetkellä luotettavimman oloinen listaus on Hämeenlinnan Vankilamuseosta löydetty siellä vuosia jo esillä ollut vihko Santahaminaan haudatuista. Vihko oli sijainnut Sörnäisten vankilan ullakolla muun materiaalin seassa. Mielenkiintoisen näköisen vihkosen paljastuttua vuonna 1995, se toimitettiin Hämeenlinnaan. Vihkon kirjanpito kattaa haudatut elokuun 8. päivästä maaliskuuhun 1919. Listan mukaan Santahaminaan haudattiin tuona aikana 575 henkilöä. Heistä 53 oli teloitettu tai ammuttu ja 44 vainajaa palautettu omaisille. Listalla ei ole yhtään venäläistä nimeä.
Harmillisesti kirjanpidon alkuosa on tietymättömissä. Lisäksi kirjanpidon tekijät ovat osin tuntemattomia. Asiakirjan sisällöstä voidaan kuitenkin olettaa, että vihkossa olevaa listaa on täytetty Santahaminassa tilanteen mukaisesti. Säilynyt kirjanpito alkaa paalusta numero 17 viimeisten hautausten tapahtuessa maaliskuussa 1919 paalulle numero 52. Paalu on tarkoittanut yhden hautauspäivän hautausta. Kyseisenä ajanjakson suurin hautausmäärä oli syyskuun 17. päivä, jolloin Santahaminaan haudattiin 31 vainajaa. Suurin vankileirikuolleisuus ajoittuu kuitenkin kesä–heinäkuulle – siis ilmeisesti paalujen 1–16 alle!
Edellä kuvattujen listojen ja vihkon paljastuminen vasta nyt vuosikymmenten jälkeen, kertoo asian tutkimattomuudesta. Toisaalta muita dokumentteja erityisesti Santahaminan hautauksista ei toistaiseksi ole olemassa – tai ehkä voisi sanoa paremminkin: niitä ei ole edes etsitty.
Valtiorikosoikeudet perustettiin ratkaisemaan vankien käsittely oikeusvaltio-periaatteen mukaisesti. Kuulustelijoita ja tutkijoita ei Suomessa kuitenkaan ollut riittävästi ratkomaan lähes 80 000 vangin tutkinnat. Helsingin vankileireilläkin vangit – syylliset tai syyttömät – kuolivat odottaessaan omaa oikeudenkäyntiään. Kansalaisuutensa säilyttäneinä, heidät haudattiin arkuissa Santahaminan keskustasanteen hietikon – nykyisen Saharan – silloin puuttomana olleelle länsireunalle.
Aluksi arkut sijoitettiin venäläisten rakentamaan taisteluhautaan ja sen korsurakenteisiin. Niiden täyttyessä vainajat haudattiin rivihautoihin kolmeen arkkukerrokseen ja arkut vierekkäin. Rivihautojen yhteenlaskettu pituus on hieman vajaat 300 metriä. Aiemmin mainitsemani paalu oli kyseisen rivihaudan päiväkaivuun mittainen. Seuraava hautaus tehtiin päättäen uuteen paaluun. Läpi kesän hautauspäivät olivat tiistai ja perjantai.
Valtiorikosoikeudessa kuolemaantuomitut menettivät samalla myös kansalaisluottamuksensa ikuisesti. Heitä ei haudattu numeroituun ”paalumaahan”. Santahaminan hautausmaatoiminta jatkui maaliskuuhun 1919 asti, jolloin Suomenlinnassa vankileiritoiminta loppui.
Oman lisänsä Santahaminan hautausmaiden alueeseen tuo, että Saharan keskiosat olivat toimineet hautauspaikkana jo aiemmin. Uusin tutkimustieto osoittaa, että vuoden 1906 Viaporin kapinassa kuolleiden satojen venäläisten ja kapinaan osallistuneiden Kuninkaansaaren–Vallisaaren taistelussa kadonneiden kymmenien suomalaisten punakaartilaisten hautaukset sijaitsevat samaisella Saharan länsireunalla, tosin alueen eteläosassa. Lisäksi vielä vuonna 1943 punavankihautausmaan alueelta siirrettiin ”kaksi ammuslaatikollista luurankoja” Malmin hautausmaalle. Raskaan ilmatorjuntapatterin majoitusalueelta oli paljastunut keväällä lumien sulettua lukuisia hautauksia.
Epilogi
19. päivän hautauksessa haudattiin todellakin kolmekymmentä Suomenlinnasta laivattua miesvainajaa ja lisäksi yksi Katajanokan leiriltä tuotu tuolloin tuntematon mies. Hän osoittautui myöhemmin 3.9. menehtyneeksi helsinkiläiseksi viilari Mauno Kolehmaiseksi.
Hautauserän muutkin vainajat olivat 18–53 vuoden ikäisiä suomalaisia miehiä. Heidän keski-ikänsä oli 31 vuotta. Miehet olivat kuolleet 3–8 vuorokautta aikaisemmin Suomenlinnan leirillä. Kuollut sairauteen oli 21:n kuolinsyy, kahdeksan kuolinsyyksi oli kirjattu ”kuollut vankileirillä”, yhden vainajan kuolinsyyksi oli merkitty ”kuollut matkalla vankileirille”. Kaikki vainajat olivat työmiehiä. Heistä valtaosan ammatiksi oli merkitty sekatyömies tai työmies, joukossa oli myös maalareita, suutareita ja tehtaan työmiehiä. Olipa joukossa maanviljelijä, torppari, yövartija ja veneenveistäjäkin. Helsinkiläisiä heistä oli kaksi, etäisimmät olivat tulleet Turusta, Porista, Tampereelta, Jääskestä ja Virolahdelta.
Jarmo Nieminen
Filed under: Luokittelematon Jarmo Nieminen
Comments Off