Majuri Kirman johtama 20. prikaatin IV pataljoona saapui Viipuriin 18.päivä. Komentaja käski pataljoonan joukkosidontapaikan (JSP:n) Naistensairaalan tiloihin. Sairaalan alueella oli myös silloin ja/tai viimeistään 20.päivä arkutettuja vainajia noin 30.

Minkä joukon vainajista on kyse, siitä ei ole toistaiseksi tietoa. Vai oliko vainajat viipurilaisia siviilejä ja tai evakkoja?

IV armeijakunnan kaatuneiden huoltoa johti sotilaspastori F. W. Reunanen. Vainajien huollosta vastasi pastori V. Lehtisen johtama 13. Kaatuneiden evakuoimiskeskus. Se sijaitsi Kannaksen taistelujen alkaessa (9.6.) Viipurin länsipuolella Tienhaarassa. Keskuksen kaatuneiden kokoamispaikka oli Raivolassa, Viipurin kaakkoispuolella noin 40 kilometrin päässä. Kokoamispaikka siirtyi 11.päivä Kanneljärvelle, 12.päivä Perkjärvelle, 15.päivä Tienhaaran ja sieltä useiden vaiheiden jälkeen 21.päivä Rapattilaan. Itse kaatuneiden evakuoimiskeskus siirrettiin 18.päivä Luumäelle.

Haavoittuneiden osalta on tilanne sama kuin kaatuneidenkin osalta. Viipurin kaupunkiin myös tuotiin ja ilmeisesti myös jäi Viipurin itäpuolelta irtautuvien joukkojen haavoittuneita. Osa heistä saattoi myös päätyä IV/20.Pr:n JSP:lle.

——————————————

Suomi 24:ssa käydään jälleen kerran eräänlaista keskustelua 20. prikaatin tappiosta Viipurissa. Tällä kertaa aiheena on Naisten sairaalaan jääneiden kohtalo. Ohessa on se mitä minä tiedän. Tiedot ovat tarkemmin artikkelissani 20. prikaatin kaatuneet ja kadonneet teoksessa Viipuri 1944 toimittaneet Eero Elfvengren ja Eeva Tammi. WSOY 2007.

Asiakirjatutkimuksessa selvitin ja vertasin yksityisen sotilaan henkilöasiakirjat, joukon ilmoitukset, kaatuneiden evakuoimiskeskuksen tiedot, etsintäkuulutukset, päämajan valvonto-osaston ja kirkollisen osaston sekä puolustusministeriön kuolleeksijulistamistoimiston tiedot toisiinsa jokaisen kadonneen osalta. Täydensin ja vertasin tietojani Teuvo Alavan, Dmitri Frolovin ja  Reijo Nikilän sotavakitutkimukseen sekä Timo Malmin lisenssiattitutkimukseen. Lisäksi sain lisäteitoja Reijo Nikkilän ylläpitämistä internet-tietokannoista. Kiitos Reijolle vielä kerran!

Tärkeitä, jopa uusiakin tietoja löysin sotavankeudesta palanneiden suomalaisten sotilaiden Hangon vastaanottoleirin kuulustelupöytäkirjoista. Lopuksi vertasin tietoni kirjallisuudesta kaivaamiini tietoihin ja tarinoihin, joita riitti!

——————————————

Otan mielelläni vastaan uusia tietoja Viipurissa kadonneista.

Tutkimusta tehdessäni en lähtenyt jossittelemaan ja spekuloimaan mahdollisilla tai mahdottomilla ampumisilla teloituksista puhumattakaan. Toki mielikuvitukseni lensi vaikka minne!

Ohessa on se mitä sain selville, ja jonka pystyin osoittamaan uskottavasti – itselleni. Koko artikkeli löytyy myös näiltä sivuilta.

——————————————

- – Sotavankeuteen Viipurin taisteluissa 20. Prikaatista joutuivat ja vankeudesta palasivat Antervo, Arponen, Autio, Eränen, Haavasniemi, Harju, Holmberg, Holmström, Huomo, Hurmalainen, Hynninen, Häkkinen, Itkonen, Kaden, A. Karjalainen, V. Karjalainen, Kauppinen, Kekkonen, Koivisto, Kolehmainen, Kolsi, Kopra, Laaksonen, J. Lahtinen, T. Lahtinen, Laine, Leikanoja, Loivamäki, Mielonen, Miettinen, Mäkinen, V. Nurmi, Nurmisto, Nyman, Paunonen, Rannikko, Rautiainen, Rentola, Rilasmaa, Romu, O. Salonen, Tammela, Tuominen, Vanhanen, Vesikko, Vihonen ja Y. Virtanen (47 miestä) vankeudessa kuolivat Harjula, Iltanen, V. Lehtinen, Linnonen, Nurmi, Outinen, Pasuri, Peltonen, Reiman, U. Salonen, Seppänen ja Viitala (12 miestä); Katajainen, Kemiläinen ja Puranen ammuttiin vangittaessa (3 miestä). Vangittaessa ammuttujen joukkoon ei ole tässä tutkimuksessa laskettu Naistensairaalan JSP:n henkilökuntaa (lääkäri Salonen ja lääkintävääpeli Varjola) eikä ”vajaata kymmentä”, ilmeisesti seitsemää, jotka eivät palanneet koskaan vihollisen puolelta, eivätkä olleet myöskään joutuneet vankeuteen. JSP:llä ollut vaikeasti haavoittunut Kalervo Viitala on ilmoitettu kadonneeksi vankeudessa. (SArk, Nikkilä 2, Pl.M 2 ja 7). – -

KOPONEN, VILJO 5.9.1923 Suistamo, sotamies 14./20.Pr. [Koponen ei kadonnut JSP:ltä, mutta hönen kuolemaansa liittyvät tiedot täydentävät kuvaa Naistensairaalan JSP:n viimeisistä hetkistä. JNi 8.12.2008]

Siunattu, ruumis jäänyt kentälle tai tuhoutunut (SArk). Kaatui Viipurissa 20.6.44 Pappilanniemessä, ruumis jäänyt kentälle, jäämistö jäi kentälle (s-henk 13.KEK 28.7.44). Kaatui Viipurissa 20.6.44 Pappilanniemessä (14.K:n kadonneiden vihko). [56] Kaatui Viipurissa 20.6.44, ennakkoilmoitus 13.7. ja kuolinilmoitus 28.7.44 Sort skp (13.KEK). Kaatuneena poistetaan pataljoonan kirjoista (I/20.Pr.E 28.6.44). Kaatunut Viipurissa 20.6.44. (K-kortti).

Tarkki 1996, s. 141: Ennen irtautumista oli 14.K:n asemiin kohdistunut vihollisen voimakas tuli-isku. Tällöin kaksi miestä kaatui ja viisi haavoittui. Heidät ennätettiin kuljettaa JSP:lle.

Kalervo Kelaranta kirjoittaa vuonna 2002 Pappilanniemen tapahtumista: ”En tiedä kerronko nyt samoista kaatuneista (em. Tarkki 1996, s.141) mutta omalle kohdalleni sattui näihin aikoihin seuraavaa; Konekivääripesäkkeeni oli Pappilanniemessä lähellä Koivistolle johtavaa tietä, jota pitkin vihollinen oli tullut asemiemme eteen. Yksi vihollisen ampumista ammuksista putosi hyvin lähelle meistä oikealle. Kiirehdin katsomaan, mitä oli tapahtunut. Näky oli masentava. Kaksi miestä makasi kuolleina taisteluhaudan pohjalla, ja kolmas oh pahoin haavoittunut. Hänestä vuoti verta ainakin kasvoista ja käsivarsista, eikä hän ilmeisesti pystynyt näkemään mitään. Kuultuaan minun tulevan paikalle hän kysyi, miten kavereiden on käynyt. En halunnut kertoa, että nämä makasivat kuolleina maassa, vaan sanoin, että he ovat haavoittuneet ja että heidät on jo viety JSP:lle. Kerroin vielä, että kohta hänetkin tullaan hakemaan. Eniten verta näytti tulevan käsivarresta, joten ratkoin puukolla miehen puseron hihan halki ja sidoin haavakohdan. Pian olivat myös ensiapumiehet paikalla ja veivät haavoittuneen pois. Palasin konekiväärilleni, enkä tiedä, saatiinko kaatuneet vietyä pois.”

”Kuten alussa mainitsin, en tiedä olivatko kyseiset kaatuneet samat, joista Tarkki mainitsee, mutta jos pitää paikkansa, että vain kaksi kaatui mainitussa Pappilanniemeen kohdistuneessa tuli-iskussa, kyseessä täytyy olla samat miehet. En tuntenut heitä, mutta oletan, että he kuuluivat Pappilanniemessä olleeseen 14. komppaniaan” (Kirma 2004). [57]

Kuolinaika 20.6.44, kuolinpaikka Pappilanniemi, kuolinkunta Viipuri, hautauskunta Suistamo. (SArk).

JÄRVINEN, LAURI ARMAS 30.7.1922 Jämsä, sotamies IV Krh.J./20.Pr. 

Kadonnut, julistettu virallisesti kuolleeksi (SArk). Katosi Viipurissa 20.6.44, katosi vetäytyessä uusiin asemiin (s-henk 15.KEK 13.7.44 ja LKA 1). Kuolinilmoitus Hel skp 13.7.44, ilmoitus peruutettu 11.8.44 (15.KEK KD N:o 617/III/20). Katosi Viipurissa 20.6.44 (Pm). Katosi vetäydyttäessä uusiin asemiin (Pl.M 2). Julistettu kuolleeksi 1.3.48 (K-kortti).

Sotamies Kauppinen ja Järvinen katosivat Viipurin taistelussa 20.6.44 eikä heidän kohtalostaan ole sen tarkempaa selvyyttä, ovatko he joutuneet vangiksi tai kaatuneet (Järvisen s-henk, kertomus Hel skp. 30.8.44). Viljo Myllyniemi: “Tuliasemasta irrottautuessamme saimme määräyksen vetäytyä kohti Linnansiltaa. Lauri Järvinen otti putken ja minä otin jalustan. Näin me kuljimme puhetäisyydellä toisistamme, kunnes minulle tuli vaikeuksia kantamusteni kanssa ja sanoin Laurille, että mene vaan eteenpäin, kyllä minä sitten juoksen sinut kiinni. Kävi voimakas räjähdys enkä virottuani heti tajunnut tilannetta kunnes muistin Laurin olleen juuri sillä paikalla missä nyt oli suuri kuoppa. Katseltuani ympärilleni näin Naistensairaalan edessä olevan JSP:n hiekkasäkeillä suojatun edustan. Näin siellä liikettä ja mieleeni tuli, että Lauri meni sinne.” (Kirma 2004).

Katoamisaika 21.6.44, katoamiskunta Viipuri, kuolinaika 21.6.44, hauta/hautauskunta ei tiedossa (SArk).

SALONEN, OTTO PENTTI 17.12.1917 Savonlinna, sotilasvirkamies IV/20.Pr.

Kadonnut, julistettu virallisesti kuolleeksi (SArk). Katosi Viipurissa 20.6.44, katosi vetäytyessä uusiin asemiin, henkilötiedot puutteelliset syystä, että tuntolevy- ja kantakortit ovat kadoksissa (s-henk 15.KEK 12.7.44 ja LKA 1). Kuolinilmoitus 12.7.44 Hel skp. Oletettavasti joutunut vangiksi (20.Pr.E 5.8.44 ja IV/20.Pr. 8.9.44). Katosi Viipurissa 20.6.44 (Pm). Katosi Viipurissa lääkärinä 20.6.44 (K-kortti). Katosi (Pl.M 2). Julistettu kuolleeksi 14.4.50 (K-kortti). Joutunut sotavangiksi. (Malmi 1995). [80]

”JSp:lle oli jäänyt vähemmän kuin kymmenen potilasta, näistä muutamia mielenhäiriöön joutuneita. … Sinne lienevät jääneet myös pinossa olleet arkutetut sankarivainajat, hekin kuljetusta odottamassa. Lääkäri Salonen ja lääkintävääpeli Eino Olavi Varjola jäivät haavoittuneiden luo.” (Tarkki 1996, s. 90–91).

Viljo Myllyniemi: “Tultuani JSP:lle olivat tohtori Salonen ja lääkintävääpeli Varjola ulkona villapaitasillaan ja tohtori oli erittäin hermostunut, Kysyin Varjolaita, miksi JSP:tä ei ole tyhjennetty. Sain vastaukseksi, että kaikki jotka pystyivät kävelemään, koskien myös JSP:n henkilökuntaa, ovat poistuneet täältä. Tohtori on tehnyt kaikkensa paaripotilaiden pois siirtämiseksi mutta apua ei ole saatu edes prikaatin esikunnasta. Kysyin Varjolalta, kuinka monta potilasta sisällä on, sain vastaukseksi seitsemän potilasta. Heille on tohtori antanut rauhoittavan pistoksen ja he nukkuvat, eikä tohtori jätä potilaitaan enkä minäkään jätä tohtoria. Katsoessani JSP:n edustan suojaksi hiekkasäkeistä rakennetun varustuksen yli näin noin 50 miehen suuruisen venäläisosaston etenevän kohti JSP:tä. Sanoin Varjolalle, että ne ovat ryssiä ja minua ei täällä tarvita vaan minun on saamani käskyn mukaan pyrittävä kohti Linnansiltaa. Mihin tohtori Salonenkin totesi olevan parempi, että paikalla ei ole aseistettuja miehiä.“ (Kirma 2004).

Katoamisaika 20.6.44, katoamiskunta Viipuri, kuolinaika 20.6.44, hautauskunta Helsinki (SArk). [81] 

VARJOLA, EINO OLAVI 22.7.1915 Orimattila, vääpeli IV/20.Pr.

Kadonnut, julistettu virallisesti kuolleeksi (SArk). Katosi Viipurissa 20.7.44 vetäytyessä uusiin asemiin (s-henk IV/20.Pr. 6.7.44 ja 15.KEK 12.7.44). Kuolinilmoitus 12.7.44 P-Uud skp. Oletettavasti joutunut vangiksi (20.Pr.E 5.8.44 ja IV/20.Pr. 8.9.44). Katosi Viipurissa 20.6.44 (Pm). Jäi vetäytyessä vihollisen puolelle (Pl.M 2). Julistettu kuolleeksi 20.10.50 (K-kortti). Joutunut sotavangiksi (Malmi 1995). [87]

Korpraali Paavo Salonen kertoo kuulustelupöytäkirjassa 16.10.44 JSp:n vääpelin, vääpeli Varjolan katoamisesta 20.6.44 seuraavaa: ”ennen Viipurin taisteluun joutumista vetäytymisvaiheeseen olin saanut tehtäväksi lähteä hakemaan autoa prikaatin komentopaikalta kaatuneitten kuljetukseen, jota en kuitenkaan saanut. Tullessani takaisin oli tilanne muuttunut yleiseksi joukkojen vetäytymiseksi. Heti JSp:lle saavuttuani Naistensairaalaan, jossa JSp sijaitsi, sain tehtävän vääpeli Varjolalta lähteä kävelemään potilaiden mukana Kannaksen katua pitkin Linnansillan kautta pois vääpeli Varjolan jäädessä JSp:lle kuormissa olevien vaikeasti haavoittuneiden luo, jotka eivät itse omintakeisesti pystyneet liikkumaan. Muuta en asiasta tiedä.” (Varjolan s-henk).

Katoamisaika 20.6.44, katoamiskunta Viipuri, kuolinaika 20.6.44, hautauskunta Orimattila. (SArk).

VIITALA, KALERVO HENRIK 21.11.1922 Virrat, sotamies 14./20.Pr.

Katosi sotavankeudessa (Nikkilä 2). Kadonnut, julistettu virallisesti kuolleeksi (SArk). Katosi Viipurissa 20.6.44, on todettu jääneen haavoittuneena JSp:n mukana vihollisen vangiksi (s-henk 15.KEK 28.7.44 ja LKA 2). Kuolinilmoitus 28.7.44 P-Sat skp. Todennäköisesti joutunut vangiksi (IV/20.Pr. 8.9.44). Haavoittui Viipurissa 20.6.44. Katosi Viipurissa 20.6.44 (14.K:n kadonneiden vihko). Nähty jäävän vihollisen käsiin vahingoittumattomana (Pl.M 3). Todettu jääneen JSP:n mukana vihollisen vangiksi Viipurissa (SArk. T 19472/3). Katosi Viipurissa 20.6.44 (K-kortti). Haavoittuneena jäi vihollisen vangiksi (Pl.M 2 ja 7). Julistettu kuolleeksi 20.10.50 (K-kortti). Ollut sotavankeudessa (Malmi 1995). [88]

14./20.Pr:n päällikön, luutnantti E. Pengerkodin selostus 21.7.44 Viitalan katoamisesta: ”Sotamies Viitala haavoittui Viipurin taisteluissa 20.6.44 vaikeahkosti ja vietiin välittömästi joukko-osaston JSp:lle. Joukkojen vetäytyessä Viipurista jäi em. JSp vaikeasti haavoittuneine potilaineen sinne ja on siis todennäköisestä, että sotamies Viitala on jäänyt haavoittuneena vihollisen vangiksi. (Viitalan s-henk).

Katoamisaika 20.6.44, katoamiskunta Viipuri, kuolinaika 20.6.44, hautauskunta Virrat. (SArk). [89]

VIITTEET

[56] 14./20.Pr:n Viipurin henkilötappiot. SArk. T 10882, (14.K:n kadonneiden vihko).

[57] Sama. Viipurin Pappilanniemessä kaatuivat 20.6.1944 V. Koponen, Lihavainen ja Tikkanen. Vihkossa kerrotaan myös muista kaatumisista ja haavoittumisista mutta ei enempää Pappilanniemestä.

[81] Kadonnut Naisten sairaalan JSP:n mukana.

[87] Varjola jäi vangiksi (Malmi 1995). Nikkilän tutkimuksissa ei vastaava tietoa ole.

[88] Naisten sairaalan JSP:n mukana kadonnut. Viitala jäi vangiksi (Malmi 1995) kuten myös Nikkilän matrikkelissa (Nikkilä 2). Vangiksijoutumistietojen osalta on molemmissa tutkimuksissa lähde sama (SArk. T 19472/3), joka perustuu 14./20.Pr:n päällikön lausunnossaan (21.7.1944) antamaan arvioon tapahtumien kulusta. Malmilla ja Nikkilällä ei kummallakaan ole tutkimuksissaan tietoa, että Viitala olisi ollut Neuvostoliiton vankileireillä.

[89] Naisten sairaalan JSP:n mukana kadonnut.

LÄHTEITÄ

Arkistolähteet
- 13. Kaatuneiden evakuointikeskus, SArk. T 25826.
- 15. Kaatuneiden evakuointikeskus, SArk. T 25433.
- Sotilaslääkintäarkiston virka-arkiston lääkintäkeskusarkisto (SArk. LKA).
- Puolustusministeriön Keskusosaston Kuolleeksijulistamistoimisto, SArk. T 20987. (PLM 2-7)
- Puolustusvoimain pääesikunnan Valvontaosasto sekä Päämajan Valvontaosasto 1939–1944, SArk. T 26073.
- Puolustusvoimain pääesikunnan Valvontatoimisto 1944–1945 sekä Päämajan Valvontaosasto 1940–1944, SArk. T 19472.
- 20. Prikaati, SArk. T 6854, 6873, 6877, 6910, 7401, 7944–7945, 10635–10636, 10639, 10641, 10643, 10646, 10657, 10659, 10673–1064, 10673 ja Sark. Pk. 1258.
- 20. Prikaati, esikunta- ja päiväkäskyt, SArk. päiväkäskykokoelma.
- 20. Prikaati, kenttäoikeus 1944, SArk. T 18933.
- Sotilashenkilöasiakirjat (s-henk), kantakortit (K-kortti) ja sotilaspassit (S-passi).

Kirjallisuus, tutkimukset ja artikkelit

Alava Teuvo–Hiltunen Reino–Juutilainen Antti: Muistatko … sotavangit ry. 1969—1989, Gummerus Kirjapaino Oy, Jyväskylä 1989. (Alava 1989).

Alava Teuvo–Frolov Dmitri–Nikilä Reijo: RUKIVER! Suomalaiset sotavangit Neuvostoliitossa. Edita Prima Oy, Helsinki 2002. (Rukiver).

Arponen Antti–Meuronenen Martti: Teloitetut, Gummerus Kirjapaino Oy, Jyväskylä 2006. (Arponen 2006).

Haavikko Paavo: Päämaja – Suomen hovi, Art House 1999. (Haavikko 1999).

Helminen Reima: Suomalaisten jääminen sotavangiksi Suomen sotien 1939–1945 aikana. Diplomityö. Sotakorkeakoulu. 1991. (Helminen 1991).

Jatkosodan historia, osa 4, Sotatieteen laitoksen sotahistorian toimisto (toim.), WSOY, Helsinki 1993.

Jatkosodan pikkujättiläinen, Juutilainen Antti–Leskinen Jari (toim.), WSOY, Helsinki 2005, 3.painos 2006.

Kasurinen Paavo: Kotikontujen tienoita tervehtien – muistelmia ja kuvia sota-ajalta. Sotainvalidien veljesliitto, Siilinjärven sotainvalidit, Siilinjärven veteraanit. Siilinjärvi 1990. (Kasurinen 1990).

Kirman veteraanit, sotakokemuksia 1941–44, Kirman veteraanit (toim.), omakustanne 2004. (Kirma 2004).

Kulomaa Jukka: “Käpykaartiin? 1941–1944. Sotilaskarkuruus Suomen armeijassa jatkosodan aikana. Suomen historian väitöskirjatutkimus. Helsingin yliopisto 1995. (Kulomaa 1995).

Lappalainen Niilo: Viipuri toisessa maailmansodassa, WSOY, Juva 1991. (Lappalainen 1991).

Lindstedt Jukka: ”Kuolemaan tuomitut. Kuolemanrangaistukset Suomessa toisen maailmansodan aikana”. Oikeushistorian väitöskirjatutkimus. Helsingin yliopisto 1999. (Lindstedt 1999).

Malmi Timo: Jatkosodan suomalaiset sotavangit neuvostojärjestelmässä. Suomen historian lisensiaattitutkimus. Tampereen yliopisto. 1995.

Manelius Jari: Joukkojen suorittama sotavankien kuulustelu Suomessa ja Neuvostoliitossa toisen maailmansodan aikana. Diplomityö. Sotakorkeakoulu 1993. (Manelius 1993).

Nikkilä Reijo: Palanneiden sotavankien ilmoituksia kadonneista matrikkeli. 7.2.2005.http://www.klubi.fi/sotavangit/index.html. 1.6.2007. (Nikkilä 1).

Nikkilä Reijo: Sotavankeudessa kuolleet suomalaiset. Matrikkeli: http://www.klubi.fi/sotavangit 17.11.2005. 1.6.2007. (Nikkilä 2).

Nikkilä Reijo: lisätietoja Viipurissa vangituista, 1.5.2007, (julkaisematon). (Nikkilä 3).

Nurminen Tapio: Joutsa sodassa 1939–1945. Joutsan seudun reserviupseerit ry 2006. (Nurminen 2006).

Rintala Paavo: Sotilaiden äänet – kannaksen läpimurtotaisteluista 1944, Weilin+Göös, Helsinki 1966. (Rintala 1966).

Suomen sota 1941-45, osa 7, Sotahistoriallisen tutkimuslaitoksen sotahistoriallinen toimisto (toim.), Kustannusosakeyhtiö sotateos, Kirjapaino Oy Savo, Kuopio 1957.

Tarkki Uuno: Miksi menetimme Viipurin. Kirjayhtymä Helsinki, Gummerus Kirjapaino Oy, Jyväskylä 1990. (Tarkki 1990).

Tarkki Uuno: Kaksi sotaa etulinjassa, Kirjayhtymä Helsinki 1993. (Tarkki 1993).

Tarkki Uuno: Taistelu Viipurista 20.6.1944, Gummerus Kirjapaino Oy, Jyväskylä 1996. (Tarkki 1996).

Nikkilä Reijo: lisätietoja Viipurissa vangituista, 1.5.2007, (julkaisematon). (Nikkilä 3).

Tweet

VIIPURIN–HUHTINIEMEN HÖLYNPÖLY

Viime vuosina on meitä suomalaisia kohahduttaneet toinen toistaan vaikuttavammat kertomukset toisen maailmansodan Suomen armeijan päämajan ja suomalaisten upseerien raakuuksista jatkosodan ratkaisuvaiheen taisteluissa kesällä 1944. Kesäkuun taistelut on kuvattu päämäärättömäksi paoksi Karjalankannakselta. Lisäksi uusimmassa kirjallisuudessa on kerrottu, että nimenomaan teloituksilla saatiin aikaan rintamien vakauttaminen Viipurin menettämisen jälkeen Vuoksen vesistölinjalla. Näin väittäviä on kuvattu rohkeiksi uuden sukupolven tutkijoiksi, jotka murtavat pala-palalta toisen maailman sodan salaisuudet.

Viipurin taistelu

Suomalaiset menettivät jatkosodassa Viipurin vajaan vuorokauden – paremminkin muutaman tunnin – taistelun jälkeen. Kaupunkia puolustanut 20. prikaati lyötiin Viipurista 20.6.1944 sekasortoisen taistelun ja silmittömän paon seurauksena. Prikaatin sotilaat ja yksiköt harhailivat taistelun jälkeen Viipurinlahden ”väärällä puolella” useiden, jopa kymmenien kilometrien päässä taistelualueelta.

Prikaatin komentaja, eversti Kemppi laati kolme päivää Viipurin taistelun jälkeen taistelukertomuksensa. Sen mukaan prikaatista oli kuollut kyseisenä taistelupäivänä 19 ja haavoittunut 101 sotilasta. Kadonneiksi hän ilmoitti ”vielä alustavien ja epävarmojen tietojen perusteella” 419 sotilasta.

Tilanne oli todellakin sekava ja prikaatin miehet hajautuneena laajalle alueelle. Seuraavina päivinä miehiä palasi tai palautettiin takaisin niin, että 9.7. armeijakuntaan ilmoitettiin prikaatissa olleen 25.6. mennessä 181 karkuria ja pitemmäksi aikaa harhautunutta. Kahta viikkoa myöhemmin ilmoitettiin tämän luvun olevan virheellinen. Karkureiden ja pitemmäksi aikaa harhautuneiden luvuksi ilmoitettiin tuolloin olleen 272 miestä. Luku jäi alhaisemmaksi kuin ensimmäisessä taistelukertomuksessa mainittu 419, mutta viimeksi mainittu oli ilmeisesti lähempänä totuutta heti taistelun jälkeen.

Tarkkaa eroa paniikin ja harkittujen pakenemisien välillä lienee alussa ollut mahdotonta tehdä. Eräänkin yksikön vääpeli ilmoitti tuskastuneena, että ruokavahvuuksista ei pysty pitämään kiinni, kun miehiä palailee soppajonoon milloin mistäkin. Ei myöskään tiedetty ketkä poissaolevista olivat tosiasiallisesti kaatuneet tai jääneet vangeiksi. Aselevon alkaessa kadonneita oli vielä 124 miestä.

Legendan synty

Eversti Kempin alustava arvio senhetkisistä (23.6.) kadonneista – 419 – jäi kuitenkin kummittelemaan totuutena vuosikymmeniksi kirjoihin sekä artikkeleihin, joissa pohditaan Viipurissa kadonneiden satojen sotilaiden kohtaloa Lappeenrannassa. Kempin alustava arvio muuttui lopulliseksi Suomen sota 1941–45 -teoksessa (1957), toistui Jatkosodan historiassa (1993) ja Jatkosodan pikkujättiläisessä (2006).

Jukka Rislakki ja Sune Sahlstedt kirjoittavat Viipurin kadonneista Helsingin Sanomissa artikkelit vuonna 1995: Sotahistoriamme musta aukko ja Toimiko Lappeenrannassa salainen kenttäoikeus?; 400 suomalaista katosi kuin maan nielemänä kesäkuussa 1944. Mihin? Kuka hävitti arkistosta tärkeät tuon ajan paperit. Akateemikko Paavo Haavikko jatkoi aiheen pohdintaa vuonna 1999 kirjassaan Päämaja – Suomen hovi. Hän päätyy täydelliseen rikokseen: “Lappeenrannassa tuomittujen Viipurin puolustajien kohtalo ja myöhempi tutkimus kertovat täydellisestä rikoksesta.” Toimittaja Tuomas Keskinen otsikoi Iltalehdessä vuonna 1999 Haavikon pohdinnan artikkelissaan Kyse on täydellisestä rikoksesta. Paavo Haavikko uskoo satojen sotilaiden kuolemantuomioon Lappeenrannassa kesällä 1944.

Lopullisesti rintamakarkuruuden ja Lappeenrannan Huhtiniemen mysteerin salaisine kenttäoikeuksineen selittävät ja yhdistävät keväällä 2006 Antti A. Arponen ja Martti Meuronen kirjassaan Teloitetut. Lisäksi voimallisen nettiviestinnän kautta luvut levisivät ympäri maailman osoituksena suomalaisen upseerin raakuudesta.

Prikaatista katosi viisi miestä!

Viime vuonna ilmestyneessä Viipurin menetystä käsittelevässä kirjassa Viipuri 1944, tarkastellaan henkilö henkilöltä 20. prikaatin sotilaiden katoamiset 20.–21.6.1944. Tutkimus osoittaa vallitsevat katoamistiedot täysin vääriksi ja niiden selitykset huuhailuksi.

Nyt myöhemmin arvioituna voidaan todeta, että prikaatin miesten katoamista ei oltu sotahistorian tutkimuksen – perinteisen arkistotutkimuksen – keinoin tutkittu ollenkaan. Arkistoista kaikkien käytössä ollut tieto oli tutkimatta. Silti suuri määrä kirjoja ja tuhansia sanomalehti- ja internetartikkeleja oli julkaistu asiasta ”totuutena”.

Tiedon puute oli korvattu väitöksillä, jossa syytettiin puolustusvoimien tuhonneen kyseiset arkistot. Sensaatiohakuiset tutkijat olivat etsineet selityksiä yhden päivän aikana tapahtuneelle yli 400 miehen salaperäiselle katoamiselle teloituksista. Kun teloituksia tukevia tietoja ei löydetty, samaiset tutkijat päättelivät, että nimenomaan massateloituksista oli kyse, koska mitään ei löydy!

Edellä esitetyn Viipuri-tutkimuksen tuloksena voidaan todeta, että aselevon alettua, syyskuun alussa oli 20. prikaatista Viipurin taistelun seurauksena kaatuneiksi vahvistettu 33 ja kadonneina siis 124 sotilasta. Heistä – kadonneista – 85 miestä oli kaatunut Viipurissa, neljä kuollut suomalaisessa sotasairaalassa, 12 kuollut sotavankeudessa, kolme ammuttu vangittaessa, viisi miestä kadonnut Viipurissa ja kuusi miestä osoittautuneena myöhemmin karkureiksi. Vankeudesta palasi 47 miestä. Yhteensä siis Viipurin taisteluissa oli kuollut 118 ja vankeudessa 12 miestä 20. prikaatista.

Huhtiniemen hölynpöly…

Lappeenrantalainen, jo edesmennyt, torivalvoja Koistinen aloitti 1980-luvun alkuvuosina tarinan, jonka vertaista legendaa ei Suomen historia taida toistaiseksi tuntea. Koistisen mukaan Lappeenrannan Huhtiniemeen oli piilotettu toisen maailmansodan aikana syntynyt suuri salattu teloitushautaus. Samaan aikaan Torivalvojan tarinoihin yhtyi salaperäinen Syväkurkku, joka toi julkisuuteen teloitukset mukamas’ oikeaksi osoittavia sotatuomari Tapanaisen asiakirjoja. Näitä tarinoita ja asiakirjoja alkoi yhdistellä ja julkaista paikallinen lehdistö. Hieman myöhemmin Viipurin katoamiset liitettiin Huhtiniemen teloitushautauksiin. Myös lukuisat akateemisesti pätevöityneet ihmiset todistelivat – kuten mm. edellä esitin – että juuri niin hirveää oli tuolloin tapahtunut.

Huhujen selvittämiseksi Suomen hallitus oli pakotettu rahoittamaan lisäbudjettivaroin Huhtiniemen kaivaukset vuonna 2007. Valtavan suuren kohun saattelemana kaivaukset tuottivat kuitenkin yhtä suuren pettymyksen huhuihin uskoneille. Jatkosodan oletetut teloitushautaukset osoittautuvat Lappeenrannassa 1800-luvulla olleen varuskunnan hautauksiksi. Väärin kaivettu – todisteli jotkut!

.. elää!

Huhtiniemen legendan tiedot olivat toki tutkijoiden käytössä koko ajan – Sota-arkistossa. Tosin sitä tietoa ei edes etsitty, vaan etsittiin näyttöjä salaliitosta päämajan sisältä. Tutustuminen Lentorykmentti 3:n asiakirjoihin olisi kertonut suuren lentotukikohdan elämästä kesällä 1944 Huhtiniemessä ja jo sellaisenaan kumonneet luulottelut sotatuomari Tapanaisen salaisista oikeudenistunnoista ja teloitushautauksista Huhtiniemessä.

Edellä olevista kuvitteellisista teloituksista on kuitenkin jäänyt elämään – niin uskovien keskuuteen – päämajan ja myöhemmän pääesikunnankin toimenpiteet jälkien peittämiseksi. Laittomasti teloitetut karkurit on hävitetty salaisiin hautauksiin ja sankarihautausmaihin, asiakirjat on poltettu sekä tiedot on salattu.

Erityisen voimalliseksi tulkinnat kääntyivät Huhtiniemen osoittautuessa täydelliseksi vesiperäksi jatkosodan suhteen. Viime syksynä julkaistussa professori Ylikankaan kirjan Romahtaako rintama arvostelussa tohtori Tarkka toteaa Helsingin Sanomissa, että “totuus ei ole ollenkaan sellainen kuin Huhtiniemestä kertoillaan. Se on paljon kamalampi.”

Mistä on kyse?

Mistä oikeastaan on kyse Viipurin ja Lappeenrannan mysteerioiksikin kutsuttujen tapahtumien osalta? Vastaus on yksinkertainen, kyse on kadonneiden suomalaisten sotilaiden kohtalosta. Ja jos sitä ei tiedetä, niin mielikuvitus – siis joidenkin mielikuvitus – sen kertoo!

Nyt kymmeniä vuosia tapahtumien jälkeen katoamiseen liittyvät huhut innostavat asioihin niin uskovia ihmisiä oikeasti kuvittelemaan, että asiat ovat juuri niin kuin syväkurkut kertovat. Toki Lappeenrannan syväkurkun toiminta – törkeiksi väärennöksiksi osoitetut tiedot – on alansa huippua ja sellaisenaan syvästi paheksuttavaa. Onneksi Suomessa voi puhua ihan melkein mistä tahansa – vastuu on myös kuulijallakin! Erityisen tuomittavaksi asian kuitenkin tekee se, että sadat toimittajat ja lukuisat tiedemiehet uskoivat näihin tarinoihin ja he levittivät tietoa julkisuuteen totuutena yli vuosikymmenen ajan. Useita kertoja olen törmännyt kansalaisen todisteluun, että täytyyhän asian olla totta, koska kaikki lehdissä ja televisiossa niin kertovat. Surullista!

Kadonneiden määrä

Sodissa menehtyi yli 93 000 suomalaista ja monen kohdalla epätietoisuus jatkui vuosikymmeniä, kun rakkaan ruumista ei saatu lasketuksi kotipitäjän hiekkaan. Kentälle jääneinä siunattiin 7 900 miestä, joista talvisodassa 3 200. He olivat sotilaita, joiden todettiin kaatuneen, mutta ruumista ei saatu kireissä tilanteissa evakuoiduksi tai ruumis oli täydellisesti tuhoutunut.

Menehtyneistä sotilaista lähes joka kymmenes oli kadonnut. Talvi- ja jatkosodasta katosi tuhansia suomalaisia sotilaita pitkissä maastokoukkauksissa, viivytystaisteluissa hautautuneena asemiinsa, vangiksi jääneinä tai muulla tavoin kadonneena. Sotien loputtua kadonneiksi (myös vangiksi jääneet) kirjattiin vielä yli 10 000 miestä. Aiemmin oli jo talvisodan 900 suomalaisesta sotavangista palannut lähes kaikki (865). Jatkosodasta vangiksi jäi 3 300 suomalaista sotilasta. Heistä vankeudesta palasi myöhemmin vajaat 2 000 miestä.

Kansallisarkiston ylläpitämän Sankarivainajat 1939–1945-tietokannan mukaan on tällä hetkellä kadonneina kuolleeksijulistettuna 5 321 suomalaista sotilasta. Heistä talvisodasta on jäänyt kadoksiin 1 700, jatkosodan hyökkäysvaiheesta 400, asemasodasta 300, kesän -44 torjuntataisteluista 2 800 ja syyskesän sekä Lapinsodan taisteluista lähes 100 sotilasta.

Kadonneiden kohtalot on selvitettävä!

Edellä kertomani osoittaa, että huhuille on sijansa. Kadonneiden määrä on todella suuri. Me suomalaiset olemme selvittäneet useiden kansallisuuksien ja erilaisten ryhmien kohtalot toisessa maailmansodassa. Viime sodissamme katosi Suomessa kuitenkin eniten suomalaisia. Heidän kohtalonsa on todellakin vielä selvittämättä. Tämä on luonut edellä esittämäni otollisen maaperän jo vuosikymmeniä keskustelussa olleille tarinoille katoamisista ja niiden sensaatiomaisista selityksistä, kuten Viipurin kadonneet ja niiden selitykseksi tarjotut Lappeenrannan Huhtiniemen massateloitukset HTK:n (Henkilötäydennyskeskuksen) lisäelimessä. Samanlaisia huhuja liittyy Hyrylään, Taipalsaareen, Porvooseen, Imatralle ja Valkealaan. Lisäksi vastaavia talvisodan teloituksia ja salaisia hautauksia on liitetty Suomussalmeen ja Paltamoon. Toki voidaan myös perustellusti kysyä, miksi kyseisiä huhuja syntyy ja miksi niitä levitetään?

Huhtiniemen kaltaiset legendat saavat syntyvoimansa, kun kansaltamme on selvittämättä omien kadonneiden sotilaidemme kohtalot. Jatkokysymyksenä esitänkin, että tulisiko Suomen – länsimaisen sivistysvaltion – selvittää omien kadonneiden sankarivainajiensa kohtalot? Vastaus on tietenkin täysin selvä – pitää! Kunniavelan velvoitteiden täyttämisen lisäksi ilman tieteellisesti pätevää tutkimusta legendojen, mysteerioiden ja salaliittojen kehittelijät sekä syväkurkut jatkavat toimintaansa niin kuin ennenkin.

Kadonneiden kohtaloiden selvittämiseksi tarvitaan valtiovallan rahoittama ja tukema hanke. Omaisille, sukulaisille ja vielä elossa oleville aseveljille on kerrottava mitä näille taistelijatovereille oikein tapahtui, mutta aihe on myös edellä esittämäni perusteluin yleisesti tärkeä. Kun olemme viime vuosina selvittäneet Kansallisarkiston ja Valtioneuvoston tutkimushankkeilla muiden kansallisuuksien sodan uhrien kohtaloita, niin suomalaisten katoamisten selvittäminen on oikeasti varmasti yhtä tärkeä kohderyhmä – ja erityisesti meille suomalaisille.

Lopuksi

Mitä kannaksella sitten tapahtui? Seuraava karjalaisukon lausahdus kertoo kaiken: ”Ensi juoks suomalaiset, sit tul ryssät ja sit myö akan kans lähettii!” Mutta korostan, kertomus kuvaa vain taisteluiden alkuhetken.

Kesäkuun 10. päivä alkoi Valkjärveltä yhdensuuntainen liike, jossa Karjalankannaksen kansa, Suomen armeija ja Neuvostoliiton hyökkäysjoukot liikkuivat kohti Viipuria ja Vanhaa Suomea. Neuvostoliiton läpimurtohyökkäys saavutti maantieteellisen välitavoitteensa Viipurissa 20.6.1944. Hyökkäävän armeijan päätavoite Kannaksella jäi kuitenkin saavuttamatta – Suomen armeijan joukkoja ei kyetty saartamaan ja tuhomaan. Tappiot olivat olleet raskaat, mutta joukkojen elävä taisteluvoima oli säilynyt. Vuoksen tasalle vetäytyneet suomalaiset yhtymät ryhmittyivät uudelleen puolustukseen koko voimallaan.

Suomalaiset pysäyttivät Neuvostoliiton läpimurtohyökkäysyrityksen uudella puolustustasalla ns. VKT-linjalla (Viipuri – Kuparsaari – Taipale). Uusilla raskailla ja moderneille sotasaalisaseilla aseistettuna, Laatokan pohjoispuolelta onnistuneesti toteutettujen yhtymien siirtojen ja täydennysjoukkojen vahvistamana sekä saksalaisten tukemana puolustajan jäykän torjuva kulutustaistelu tuhosi hyökkääjän iskuvoiman. Sen joukot loppuivat nopeammin kuin puolustajan. Suomalaiset joukkojen taisteluiden lopputulos oli venäläisten joukkojen torjuminen – oikea torjuntavoitto!

Asiaan liittyvää kirjallisuutta, mm:

ARPONEN, ANTTI O. – MEURONEN, MARTTI Teloitetut. Gummerus 2006.
ELFVENGREN EERO – TAMMI EEVA Viipuri 1944. Miksi Viipuri menetettiin? WSOY 2007.
HAAVIKKO, PAAVO Päämaja – Suomen hovi. Art House. Fälth & Hässler. Smedjebacken 1999.
JAAKKONEN, PASI Huhtiniemi. 400 kadonneen miehen mysteeri. Minerva Kustannus Oy 2007.
JÄNTTI, LAURI Viipurin viimeinen päivä kesällä 1944. Porvoo 1944.
KULOMAA, JUKKA Käpykaartiin? 1941–1944. Sotilaskarkuruus Suomen armeijassa jatkosodan aikana. Painatuskeskus Oy 1995.
KULOMAA, JUKKA – NIEMINEN, JARMO Teloitettu totuus – kesä 1944. Gummerus. Ajatuskirjat Oy. Julkaistaan 7.10.2008.
LAPPALAINEN, NIILO Viipuri toisessa maailmansodassa. Juva 1991.
LINDSTEDT, JUKKA Kuolemaan tuomitut. Kuolemanrangaistukset Suomessa toisen maailmansodan aikana. Vammalan Kirjapaino Oy 1999.
MOISALA U.E. – ALANEN PERTTI Kun hyökkääjän tie suljettiin. Helsinki 1998.
TARKKI, UUNO Miksi menetimme Viipurin? Mitä todella tapahtui Viipurissa 20.6.1944? Jyväskylä 1990.
TARKKI, UUNO Taistelu Viipurista 20.6.1944 – Viipurin menetys ja oikeudenkäynti. Jyväskylä 1996.
YLIKANGAS, HEIKKI Suomen historian solmukohdat. WSOY 2007.
YLIKANGAS, HEIKKI Romahtaako rintama? Suomi puna-armeijan puristuksessa kesällä 1944. Otava 2007.Tweet