KANAVA
2/2009
6.3.2009

KESKUSTELUA

Ylikankaan tulkinta pettävällä pohjalla

Heikki Ylikangas hyökkää Kanavan (1/2009) artikkelissaan kirjoittamaamme Teloitettu totuus  ­ −  kesä I944 -teosta vastaan. Ylikankaan äreyteen on syynsä, silla kirjamme kritiikki kohdistuu nimenomaan hänen syksyllä 2007 ilmestyneeseen tutkimukseensa Romahtaako rintama? Suomi puna-armeijan puristuksessa kesällä I944. Ylikankaan kirjan ydinhän on tulkinta, jonka mukaan teloitettujen ja kurinpidollisesti ammuttujen rintamakarkureiden ja kieltäytyjien määrä olisi ollut nelinkertainen (noin 250) verrattuna siihen, mitä aiemmassa tutkimuksessa on esitetty. Hän antaa ymmärtää, että osa ampumisista oli laittomia ja ne haluttiin tarkoituksellisesti salata. Salaaminen on hänen mukaansa jatkunut nykypäivän saakka.

Ylikankaan tulkinta ei ole uskottava. Tämän käsityksemme saattamiselle kirjan muotoon oli sitä suurempi syy, kun osoittautui, että Ylikangas ei antanut mitään arvoa saamalleen kriittiselle palautteelle (esimerkiksi Historiallinen Aikakauskirja 4/2007, Suomen Sotatieteellisen Seuran seminaari 5.I2.2007). Halusimme vielä kertaalleen selvittää, miten luotettavasti Ylikangas on uuden tulkintansa perustellut ja mikä arvo sille on lähdekriittisen tarkastelun perusteella annettava. Kysymyksessä on siis osa tieteellistä keskustelua, jonka päämääränä on mahdollisimman oikea tieto sodan tapahtumista.

“IMPERIUMIN VASTAISKU”

Ylikangas toteaa kirjamme olevan “armeijan masinoima teos”. Ravintola Juttutuvan taannoisessa puolustautumistilaisuudessaan, hän kutsui kirjaa suorastaan “armeijan imperiumin vastaiskuksi”. Hän on antanut eri yhteyksissä ymmärtää, että kirjoittajat olisivat olleet työkaluina projektissa, jonka päämääränä on ollut vaalia “armeijan” hyväksymää kuvaa jatkosodan tapahtumista ja torjua siihen sopimattomat tulkinnat. Tällainen leimaaminen on kauniisti sanottuna yllättävää siitä huolimatta, että Ylikangasta pitempään seuranneet toki tietävät arvostelijoiden motiivien tai kykyjen kyseenalaistamisen kuuluneen aiemminkin hänen keinovalikoimaansa. Kanavan lukijoille on syytä sanoa selvyyden vuoksi, että Teloitettu totuus syntyi asiaan perehtyneiden henkilöiden itsenäisen harkinnan ja yhteisen päätöksen perusteella. Ei kenenkään ulkopuolisen toimeksiannosta. Sen, että kirjan toimittajat ja osa kirjoittajista työskentelee Maanpuolustuskorkeakoulun Sotahistorian laitoksella, ei pitäisi olla mitenkään erikoista. Onhan loogista, että juuri tämän laitoksen henkilöstöllä on ja pitää olla asiantuntemusta sotaa koskevissa kysymyksissä. Ja on kai ymmärrettävää, että he haluavat tuoda julkisuuteen omat tutkimustuloksensa.

Teloitetun totuuden kirjoittajien taitoja vähätellessään Ylikangas jatkaa muutenkin lukijoidensa harhaanjohtamista. Hän on ottanut tässä maaleikseen etenkin Jukka Lindstedtin, Jarmo Niemisen, Tapio Nurmisen ja Pasi Jaakkosen. Ylikangas jättää mainitsematta, että tohtori Lindstedt on talvi ja jatkosodan kuolemanrangaistusten ja niitä koskevien lähteiden paras asiantuntija maassamme. Vastoin hyvin tuntemiaan tosiasioita Ylikangas väittää Lindstedtin väitelleen tohtoriksi rikosoikeudessa eikä oikeushistoriassa. Everstiluutnantti Nieminen on kirjoittanut oman osuutensa yhdessä dosentti Kulomaan, sotilaskarkuruudesta väitelleen ammattitutkijan kanssa. Maisteri Tapio Nurmisen artikkelia on toki arvioitava sen sisällön perusteella. Ei sen perusteella, että Nurminen ei (vielä) ole väitellyt tohtoriksi. (Nurmisen osuutta väheksyessään [Helsingin Sanomat 11.10.2008] Ylikangas turvautui erikoiseen keinoon. Hän tekaisi lehtivastineessaan vuosien I9I9 ja I922 asevelvollisuuslakiin aivan uudensisältöisen pykälän omien väitteidensä tueksi ja jopa “tärkeimmäksi lähteekseen”. Entinen oikeushistorian professori siis tekaisi itse uuden lähdetiedon! Tämä “avainlähde” oli muka jäänyt Nurmiselta noteeraamatta, mistä professori häntä lehdessä julkisesti tukisti.)

Ylikangas huomauttaa, että toimittaja Pasi Jaakkosella ei ole tutkijankoulutusta historiassa. Ei Jaakkonen sitä tässä tarvitsekaan, silla hänen artikkelinsa ei käsittele Ylikankaan tulkintoja, vaan Romahtaako rintama? -kirjan mediassa saamaa  − enimmäkseen täysin kritiikitöntä vastaanottoa. Todettakoon myös, että kaikki “Teloitetun” artikkelit olivat valmisteluvaiheessa muiden kirjoittajien arvioitavina ja kommentoitavina. Ylikankaan väite, jonka mukaan kirjoittajilla ei olisi kykyä tutkia tällaisia asioita, on perätön. Niin myös hänen toisaalla esittämänsä väite, että hän olisi käyttänyt kirjassaan joitain hänen hallitsemiaan ja Teloitetun totuuden kirjoittajille tuntemattomia tutkimusmenetelmiä. Ylikankaan uskottelu, että hän olisi ainoa tätä aihetta ammattimaisesti tutkinut historiantutkija, ei tietenkään pidä paikkaansa.

TAHDON VOIMALLA TOSIASIOITA VASTAAN

Varsinaisen substanssin osalta kiistely on kiteytynyt nimenomaan “lukujen sotaan”, jossa vastakkain ovat Ylikankaan esittämä ja aiemman tutkimuksen luku ammutuista ja teloitetuista. Kiistan ajallinen polttopiste on kesä 1944. Ristiriita selittyy ennen kaikkea silla, että valtaosa Ylikankaan luvusta perustuu pelkkään spekulointiin eikä nojaa mihinkään uskottavaan näyttöön. Ylikankaan “kokonaistulkinta” siis seisoo pääosaltaan tyhjän päällä, ja luvun esittäminen “perusteltuna arviona”, kuten Ylikangas tekee, on silkkaa lukijoiden harhauttamista. (Määrällisesti toki vähemmän räikeää, kuin hänen kirjansa väite vähintään 100 000 miehestä, joita ei poliittisista syistä hyväksytty asepalvelukseen talvisotaa edeltävänä aikana. Tai väite kesillä 1941 liikekannallepanoa pakoilleesta liki 30 000 miehestä.)

Ylikangas väittää, että suorastaan pääosa ampumisista olisi jätetty merkitsemättä lähteisiin tai niitä koskevat lähteet olisi hävitetty. Uskottavan näytön puuttuminen ei estä häntä pitäytymästä tulkinnassaan ja lukumääräarviossaan. Niitä toistelemalla hän hämärtää sitä, että todistamatta jäänyt väite on vain olettamus, jolla ei ole tieteellistä totuusarvoa. Ja sitä, että “perustellun arvion” pitää olla kunnollisesti perusteltu. On aiheellista muistuttaa myös siitä, että todistamisvelvollisuus on tässä tapauksessa Ylikankaalla itsellään, ei hänen tulkintojensa epäilijöillä.

Uutena yksityiskohtana Ylikangas arvioi artikkelissaan eräitä tuomioistuimien sodanjälkeisiä päätöksiä. Ylikankaan kritiikki jää kuitenkin merkityksettömäksi, koska se perustuu tuomion sanamuodon käsittämiseen väärin sekä tietämättömyyteen asiaan vaikuttaneista lainkohdista.

Kanavaan (1/2009) kirjoittaneen Antero Holmilan mielestä Ylikangas on tutkija, joka “ymmärtää faktojen ongelmallisen luonteen historiallisen kuvan muodostamisessa, eikä epäröi nostaa asiaa esille”. Nain sanoessaan Holmila unohtaa muun muassa Ylikankaan inttämisen kenraali Vihman sanomisien todenperäisyydestä (puheet 20 ammutusta karkurista). Sen sijaan että nostaisi tässä yhteydessä esille “faktojensa” ongelmat, Ylikangas suhtautuu löydöksiinsä täysin tarkoitushakuisesti. Hän jättää kokonaan huomioon ottamatta ne muut lähdetiedot, jotka puhuvat hänen tulkintaansa vastaan.

OPIMMEKO JOTAIN?

Lukujen sodalla, johon kiista pelkistyy, on toinenkin ulottuvuus. Meille paljastuu kouriintuntuvasti kuinka pettävällä pohjalla tunnetun historiantutkijan tulokset saattavat Suomessa olla sen olematta este median suosiolle ja tulosten menekille. Tämä on antanut ainakin meille miettimisen aihetta. Ylikankaan mielestä kirjassamme “käydään tieteellistä keskustelua tavalla, jonka ei soisi yleistyvän”. Se voi olla perusteltu toivomus hänen oman tutkijanmaineensa kannalta. Mutta onko se sitä myös historiantutkimuksen yleisen uskottavuuden kannalta? Tähän kysymykseen professori on mielestämme jäävi vastaamaan.

Tunnettua tiedemiestä ollaan taipuvaisia uskomaan. Hänen päätelmänsä siirtyvät muiden tutkijoiden teksteihin ja uusien tutkimusten lähtökohdiksi. Tiedemieheltä edellytetään tämän takia vastuuntuntoa. Siihen kuuluu myös erheiden myöntäminen. Heikki Ylikankaan julkiset kannanotot kirjamme ilmestymisen jälkeen antavat entistä suuremman syyn kysyä, kuinka esimerkillisesti hän tätä tiedemiehen vastuuta nyt kantaa. Ylikankaan eräille asianosaisille lähettämät henkilökohtaiset viestit ovat tuoneet tähän pohdintaan oman tuikean mausteensa. Professori on näillä opettanut nuoremmilleen, miten “tieteellistä keskustelua” voi jatkaa julkisen profiilin ulkopuolella …

Emme ryhdy tässä kommentoimaan yksityiskohtaisesti Ylikankaan artikkelissaan toistamia väittämiä, hänen kirjansa tendenssimäisyyksiä, epätarkkaa arkistotyöskentelyä, amatöörimäisiä virheitä … Teloitettu totuus on kirjoitettu sitä varten. Ylikangas toteaa Romahtaako rintama? -kirjassaan muuttaneensa kuvaa jatkosodasta realistisempaan suuntaan. Meidän kokonaisarviomme on toisenlainen. Ylikankaan kirjan todellinen tutkimuksellinen anti jää hyvin vähäiseksi. Tosiasiassa hän ei ole kyennyt muuttamaan kokonaiskuvaa kesän 1944 rintamakurinpidosta lainkaan verrattuna siihen, mitä on jo aiempien tutkimusten perusteella tiedetty.

HOLMILAN METODIOPISTA

Antero Holmila pohdiskelee kirjoituksessaan sotahistorian tutkimusmetodeja. Hänellä on pohjana eräitä lehtikirjoituksia, jotka koskevat Teloitettu totuus kirjaa. ltse kirjaan Holmila ei vaikuta tutustuneen. Holmila yhdistää Ylikankaan väitteitä epäilleet “sankarillisen torjuntavoiton” ihailijoihin − mikä on tietenkin perusteetonta leimaamista. Holmilan mukaan sota-ajan tapahtumia tutkittaessa pitäisi kovien faktojen lisäksi ottaa huomioon myös “muistitieto, huhut ja mahdollisesti tuhotut arkistot”.

Olemme Holmilan kanssa samaa mieltä siitä, että menneisyyden varjoisten puolien käsittely on tärkeää. Sitä on Suomessa tehty muun muassa tutkimushankkeissa, jotka ovat käsitelleet vuoden I9I8 sotasurmia, toisen maailmansodan sotavankikuolemia sekä ihmisluovutuksia Saksaan ja Neuvostoliittoon. Hankkeiden tuloksia on yleisesti pidetty kansallisesti tärkeinä, eikä niissä mitenkään säästellä kritiikkiä. Kuitenkin ne perustuvat “koviin faktoihin”, eivät Holmilan kaipaamaan muuhun aineistoon. Voi kysyä, mikä olisi naiden hankkeiden tulosten uskottavuus, läpäisyvoima ja merkitys menneisyyden ymmärtämisen kannalta, jos tutkijat olisivatkin perustaneet kirjansa “muistitietoon, huhuihin ja mahdollisesti tuhottuihin arkistoihin”.

Toisin kuin Holmila antaa ymmärtää, muistitiedolla on oma osansa sotahistorian tutkimuksessa. Huhutkin voivat olla syy käynnistää tutkimus. Mutta jos huhuja pidettäisiin dokumenttien veroisina lähteinä, meillä olisi ollut jo monta vuotta “varma tieto” satojen miesten teloituksesta kesällä I944 Huhtiniemessä. Mitä taas tuhottujen (tai tuhotuiksi kuviteltujen) arkistojen merkitykseen sota-ajan tutkimuksessa tulee, voidaan esittää seuraava sitaatti: “Moderni a monimutkaisesti organisoidussa valtiossa, jollainen Suomi toisen maailmansodan aikana epäilemättä oli, on ylipäätään vaikea hävittää lähteitä niin, ettei niiden sisältämien tietojen jäljille päästäisi jotakin kiertotietä edeten. Kopioita ja alkuperäisiäkin asiakirjoja tallentuu väkisinkin monelle taholle.”  Näin Heikki Ylikangas vuonna 2004.

Lehtiartikkelit ja muu mediajulkisuus kertovat tutkimuksista aina rajallisesti ja usein vajavaisesti. Valistuneen lukijan kannattaa sen vuoksi tutustua molempiin kirjoihin ja tehdä sen jälkeen myös itsenäisiä johtopäätöksiä. Terveen järjen käytöllä pääsee pitkille.

        OHTO MANNINEN, JUKKA KULOMAA,
     JARMO NIEMI NEN, JUKKA LI NDSTEDT,
      TAPIO NURMINEN, PASI JAAKKONENTweet

NYKYPÄIVÄ 13.2.2009
MARTTI HÄIKIÖ 

Tutkijoiden ammattitaidon
kyseenalaistaminen heidän
työnantajansa perusteella
on lähinnä kunnianloukkaus.  

                       Martti Häikiö

”Armeijan masinoima teos”?

Montako sotilaskarkuria teloitettiin kesällä 1944? Heikki Ylikankaan rankkoja väitteitä kumoamaan on julkaistu vastakirja Teloitettu totuus.  Sota-ajan yksilöiden kohtalot kiinnostavat ja herättävät suuria tunteita, vaikka sodan suurista linjoista vallitseekin melkoinen yksimielisyys.

RAJUJA TUNTEITA. Suurimpia tunteita sotahistoriassa herättää edelleen väittely kesästä 1944. Aiemmin on paljon keskusteltu Neuvostoliiton suurhyökkäyksen ennakoimattomuudesta Suomen päämajassa ja Viipurin luovutuksesta. Nyt tutkimuskohteena ovat rintamakarkureiden teloitukset.

”Kyseessä on armeijan masinoima teos, jossa kirjoittajien pätevyydestä ei ole liiemmin piitattu.”

Voiko tämän rankemmin tuomita jotakin kesää 1944 käsittelevää tuoretta tutkimusta? Mikä antaa aiheen näin rajuun kielenkäyttöön?

Heikki Ylikangas on polttanut täydellisesti päreensä siitä, että hänen kirjastaan Romahtaako rintama? Suomi punaarmeijan puristuksessa kesällä 1944 (Otava 2007) järjestettiin 5.12.2007 seminaari ja sen päälle rohjettiin vielä julkaista hänen tutkimustuloksiaan ja väitteitään arvosteleva kirja Teloitettu totuus  kesä 1944.

Tuoreessa Kanavassa (1/09) Ylikangas leimaa Teloitetun totuuden kirjoittajat pätemättömäksi peräti räikeällä tavalla. Kirjoittajista yksi maisteri on hänen mukaansa “vain perustutkinnon suorittanut”, kolmella “ei ole tutkijankoulutusta historiassa lainkaan, yksi ei kelpaa historiantutkijaksi, koska hän on väitellyt “rikosoikeudessa” .

Teoksessa lisäksi mukana olleen professorin ja dosentin hän leimaa käytännössä armeijan juoksupojiksi eli tutkijoina epäitsenäisiksi käskyläisiksi sillä perusteella, että he ovat Maanpuolustuskorkeakoulun sotahistorian laitoksen palveluksessa.

Väite on raju, sillä professori Ohto Manninen on maamme tunnetuin sotahistorioitsija, joka on aiemmin toiminut Tampereen yliopiston Suomen historian professorina.

Olin paikalla Helsingin Lasipalatsissa, kun Teloitettu totuus julkistettiin 7.10.2008. Istuin samassa pöydässä kuin Ylikangas. Hän ihmetteli ääneen, miksi hän ei ollut saanut kirjaa etukäteen. Pikaisella selaamisella  siis kirjaa lukematta  Ylikangas tuomitsi kuitenkin teoksen täysin ja vakuutti, että uusi teos ei muuta mitään hänen esittämistään luvuista ja väitteistä. Itse asiassa hän oli tuominnut teoksen jo edellisenä päivänä blogissaan. 

Ylikankaan mielestä koko teos on siis ”armeijan masinoima”!

Tutkijoiden ammattitaidon kyseenalaistaminen heidän työnantajansa perusteella on lähinnä kunnianloukkaus. Erityisen rankka Ylikankaan syytös on ankarimman kriitikkonsa tohtori Jukka  Lindstedtin kohdalla. Lindstedt on eduskunnan apulaisoikeusasiamiehenä sellaisessa virallisessa asemassa, jonka edellytyksenä on täydellinen puolueettomuus suhteessa valtioon ja viranomaisiin.

Mutta historian professorin titteliinsä koko ajan vetoavaa Ylikangastakaan ei kannata tuomita ennakkoon sen perusteella, että hän aiemminkin on tullut tunnetuksi kiistanalaisista väitteistään. Hän on valtakunnan kiistellyin historioitsija väitteillään harhaanjohdetuista pohjalaisista vapaussodassa ja talvisodan rauhan tekemisestä Saksan revanssilupausten varassa.

Moniko sai surmansa omien ampumana?

Yritetään katsoa, mistä suuria tunteita herättävässä kiistassa on kysymys. “Argumentin, ei auktoriteetin voimalla,” on yhä pätevä ohje keskusteluun. Teloitettu totuus muotoilee väittelyn peruskysymykset:

“Neuvostojoukkojen suurhyökkäys synnytti kesällä 1944 ennen kokemattoman laajan rintamakarkuruuden, joka täytyi padota. Mutta miten se padottiin ja miten karkureita käsiteltiin? Miten kurin koventaminen ja kuolemanrangaistukset liittyivät sotatoimien kokonaisuuteen? Kuinka monta kuolemantuomiota suomalaisissa tuomioistuimissa ylipäänsä määrättiin sotien aikana, ja keitä teloitetut olivat? Kuinka moni sai surmansa kurinpitotoimien yhteydessä?”

Omin asein ammuttujen karkureitten ja kieltäytyjien kokonaismääriin osalta Ylikangas on päätynyt lukuun noin 250. Kyseessä on hänen mukaansa “lähtein, otannoin ja tilastollisin laskelmin perusteltu arvio”.

Karkureina tai kieltäytyjinä jatkosodassa teloitettujen ja ammuttujen sotilaiden yhteismääräksi tutkijaryhmä on saanut 62.

Miten Jukka Lindstedt selostaa lukumäärien suuren eron?

Lindstedtin perusteellisen selvityksen mukaan Ylikankaan luvuista “valtaosa, 160, perustuu käytännössä pelkille spekulaatiolle”. Lindstedt käy Ylikankaan listan nimi nimeltä läpi ja perkaa niiden lähdepohjan. Hän hyväksyy yhden uuden nimen aiempaan omaan listaan eli lukumääräksi tulee 63.

Lukumäärän lisäksi kiistan ytimessä on Ylikankaan väite sitä, että armeija tietoisesti ja tahallaan salasi osan tapauksista – ”arkistoihin jätettiin tiedot vain sopivaksi katsottavasta määrästä”. Eli kyseessä olisi Huhtiniemen huhujen kaltainen suuren luokan salaliitto. Myös tämän väitteen Teloitettu totuus tyrmää perusteellisesti yksityiskohtaisin lähdekriittisin perusteluin.

Teloitettu totuus ei ole mikään pamfletti, vaan kuuden tekijän tutkimus, joka paneutuu vakavasti sotahistoriamme ikävimpiin kuuluvaan ilmiöön eli omien ampumiseen.

Tweet

Asiaa on myöhemmin käsitellyt professori Heikki Ylikangas kirjassaan Romahtaako rintama? ja Tapio Nurminen kirjassamme Teloitettu totuus – kesä 1944.

Lisää aiheesta on myös Ylikankaan  ja Nurmisen blogeissa.

——————————————

Ilkka Nummela, Ruununraakit – totta vai näytelmä teoksessa Toivon historia, Jyväskylän yliopisto, Historian ja Etnologian laitos, Gummerus, Jyväskylä 2003, sivut 99–100.

…  voidaan arvioida, että 1930-luvun huonot ajat selvästi viivästyttivät koululaisten pituuden lisäystä, ja ilmeisen pitkäkestoisesti. Koululaisten kasvulukemissa palattiin Helsingissä iloisen kaksikymmentäluvun arvoihin vasta vuonna 1937. [25]

Kaksikymmentäluvun jälkipuoliskolla kutsun noista hylkäämisistä kaksi viidesosaa perustui riittämättömään ruumiilliseen kuntoon eli lähinnä keskenkasvuisuuteen tai yleiseen heikkouteen. Kolmekymmentäluvun keskivaiheilla vastaava suhdeluku oli supistunut yhteen kolmasosaan, mikä osaltaan kertoi parantuneista elinolosuhteissa maassamme. Kutsunnoissa vapautettiin suhteellisesti tarkastellen useammin siellä, missä leipä oli muutoinkin kireällä. [26]

Kapina-aika vaikutti itsenäisyytemme ensi vuosikymmenenä enemmän ajatuksiimme kuin myöhemmin. Monelle punaiselle armeija oli edelleenkin valkoinen armeija. Kun taloudellis-sosiaalinen asema oli Viljo Rasilan mukaan voimakkaasti vaikuttanut siihen, kummalla puolella vuonna 1918 taisteli [27], Ylikankaan esittämät perustelut tulevat paremmin ymmärretyiksi. Paremmassa taloudellisessa asemassa olevat tulivat näin ollen herkemmin otetuksi palvelukseen kuin huonommassa taloudellisessa asemassa olleet. Kyse on tässäkin osin pienemmästä enimmäispituudesta ja osin kasvun viivästymisestä. äin kutsun noissa hyväksytyksi tulemisen todennäköisyys näyttää kasvaneen siirryttäessä poliittisella mielipideakselilla vasemmalta oikealle. Nostomieheksi luokittelemisen kanssa on käynyt päinvastoin. Kutsuntatilastojen valossa näyttää siltä, että maailmansotien välisenä aikana hyvin huomattava osa vähäväkisistä kärsi viivästyneestä kasvusta. [28]

Poliittisella ekologialla on vankat perinteen maamme yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa. Jaakko Nousiaisen väitöskirja kommunismista vanhassa Kuopion läänissä kuuluu jo klassikoihin. [29] Eri puolueiden tukialueita Suomessa on tutkinut erityisesti Onni Rantala. Hänen tutkimukseensa voidaan tukeutua, kun selvitetään äärivasemmiston kannatuksen ja kutsunnoissa vapauttamisen yhteyttä. Rantalan vuosien 1907–1958 eduskuntavaaleihin pohjautuvan tutkimuksen mukaan kommunistien kannatuksella oli neljä koko lailla yhtenäistä ydinaluetta. Nämä olivat: a) Turun seudun hyvin suppea alue, b) Pohjois-Savo ja Kainuu sekä siihen liittyen osia Pohjanmaasta, c) Pohjanlahden perukka laajasti ymmärrettynä sekä d) Perä-Lappi. [30]

Seuraavassa asetelmassa on yhdistetty samaan nelikenttään Rantalan tutkimuksessaan määrittelemät kommunistien ydinkannatuksen kunnat (mukaan lukien erillispesäkkeet) sekä kunnat, joissa kutsukkaiden keskipituus Kansanravitsemuskomitean tietojen mukaan oli 166 cm tai vähemmän joko vuonna 1934 tai 1935. Rantalan aluemäärittely perustuu pitkäaikaiseen äänestyskäyttäytymiseen eri kunnissa ja osin myös toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan, joten ryhmittelyä voidaan pitää tämän tutkimuksen tarkoituksen kannalta suuntaa antavana. Vastaavasti pituustietojen kohdalla voidaan sanoa, että kuntatason keskiluvut pohjautuvat hyvin erilukuiseen joukkoon kutsukkaita kunnan asukasluvusta johtuen.

Kutsukkaiden         Kommunisten         Muualla              Yhteensä
keskipituus            kann. ydinalueella  

- lyhyt                     35                          68                       103
- muut                     93                         307                      400
- yhteensä              128                        375                      503 

Tilastollisen tarkastelun mukaan lyhytkasvuisuus ja äärivasemmistoa kannatusalttius liittyvät yhteen. Lyhytkasvuisuus ja palveluksesta vapauttaminen kulkivat myös käsi kädessä. Jo Linden aikanaan huomautti siitä, että alhaisemman elintason alueelta kotoisin olevat saavuttavat enimmäismittansa usein vasta 24 vuoden vaiheilla, kun ankeammat olot ovat viivästyttäneet kasvua. Myös kommunistien kannatus on liittynyt samanlaisiin olosuhteisiin.

Vanha Kuopion lääni tarjoaa hyvän esimerkin. Jaakko Nousiaisen tunnetun tutkimuksen mukaan läänin itäinen puoli eli pitkälti myöhempi Pohjois-Karjalan lääni suosi sosiaalidemokraatteja siinä missä läntinen puoli tuki kommunisteja. Reservin kertausharjoituksiin vuosina 1932–1937 osallistuneiden läänin maaseudun miesten keskipituus osoittautui olevan kaikissa läänin kihlakunnissa pienempi kuin maan kaikkien kihlakuntien miesten keskiarvo. Alueen poliittisen ilmaston ymmärtämisen kannalta huomion arvoista on, että läänin itäisten kihlakuntien keskipituudet jäivät jälkeen länsiosien asukkaista. Samaa voidaan todeta reserviläisten keskipainoista. [31]

Rantalan määrittelemistä kommunistien ydinalueista kuuluivat näiden reserviläistietojen perusteella Turun tienoota lukuun ottamatta keskimääräistä lyhempien miesten alueisiin. Tämä päti myös Pohjois-Savon ja Kainuun ydinalueeseen välittömästi liittynyttä osaa Keskipohjanmaata, jossa latvavesillä oltiin keskimäärin lyhyempiä kuin rannikon tuntumassa. [32]

On tuskin luultavaa, että poliittiset mielipiteet olisivat voineet väestötasolla olla perimmäinen syy kutsunnoista vapauttamiseen. Pikemminkin kyse on ollut saman lantin kahdesta eri puolesta, elintasovajeen kahdesta erilaisesta ilmenemismuodosta. Nostomieheksi nimeämissä oli myös kaksi puolta: ankeat olot viivästyttivät kasvua ja suunnitelmien mukaiset rivivahvuudet saatiin kokoon vajaillakin ikäluokilla. Suunnitelmien muututtua nostomiehiä tarvittiin riviin toisin kuin aikaisemmin.

__________________

VIITTEET

[25] Alho, Ensio, Huomioita koulunuorison kasvusuhteista. Duodecim 1940 (56); Nummela 1992, 43; Nummela 2000, 138–140.

[26] Komiteanmietintö 1940:5, Tutkimuksia kansanravitsemustilan parantamiseksi, Luku 4.A. Linden, V. F. Asevelvollistemme kuntoisuus, 278–279.

[27] Rasila, Viljo, Kansalaissodan sosiaalinen tausta. Helsinki 1968.

[28] Linden 1940, 299; Notkola, Veijo, Alueelliset kuolleisuuserot Suomessa 1950– 1975, tutkimus alueellisista kuolleisuuseroista ja niiden yhteydestä sosiaaliseen ympäristöön ja luonnonympäristöön. Helsingin yliopiston sosiologian laitoksen tutkimuksia 218. Helsinki 1980, 99.

[29] Nousiainen, Jaakko, Kommunismi Kuopion läänissä, Ekologinen tutkimus kommunismin joukkokannatukseen vaikuttavista tekijöistä Pohjois-Savossa ja Pohjois-Karjalassa. Helsinki 1956.

[30] Rantala, Onni, Suomen poliittiset alueet 1, Poliittisten aatteiden levinneisyys 1907–58 (2. p.). Turku 1970, 64–67.

[31] Linden 1940, 297.

[32] Linden 1940, 297; Rantala 1970, 68.

Tweet

Totuuskin voidaan teloittaa

Kun ottaa käteensä kirjan Teloitettu totuus — kesä 1944, sitä ei tahdo malttaa olla lukematta saman tien yhteen menoon. Kysymys on nimittäin niin merkittävästä julkaisusta, että sen merkitystä ei oikein voi yliarvioida. Merkittävyys ei ole yksin siinä, että kirja dokumentoi sotakesän 1944 aikana rintamalla tai sen läheisyydessä ammutut sotilaat erittäin luotettavasti. Kirja on tärkeä ennen muuta siksi, että se puhkaisee kuplan — etten sanoisi paiseen — joka on kasvanut historiakirjallisuutemme kylkeen.

Kysymyksessä on nimittäin kirja, joka on vastakirjoitus Heikki Ylikankaan viime vuonna suuren myönteisen julkisuuden myötä ilmestyneelle teokselle Romahtaako rintama? Siinähän Ylikangas väitti kesällä 1944 rintamalla ammutun (laittomasti) noin 250 miestä.                        

Kirjan alussa Ohto Manninen käsittelee erinomaisessa artikkelissaan sotakesän poliittista taustaa. Manninen pysyy tiukasti asiassa sensaatiohakuisuutta onnistuneesti välttäen. Erityisen hyvin hän analysoi juhannuksen tienoilla 1944 syntynyttä ns. Ribbentrop sopimusta eli presidentti Rytin Hitlerille osoittamaa kirjettä, jossa Ryti sitoutui siihen, ettei hänen nimittämänsä hallitus tee erillisrauhaa.        

Seuraava kirjoittaja Tapio Nurminen pääsee jo itse asiaan. Hän kumoaa vastaansanomattomalla tavalla Ylikankaan erään punakaartilaisen lesken kertomukseen (!) perustuvan väitteen, jonka mukaan 1920  ja 1930 lukujen kutsunnoissa olisi vasemmistolaisia jätetty ottamatta armeijaan heidän poliittisen kantansa takia. Asia kun oli pikemminkin päinvastoin: vasemmistolaiset haluttiin armeijaan, jotta he siellä tulisivat ymmärtämään maanpuolustuksen merkityksen.            

Jukka Kulomaa ja Jarmo Nieminen kuvaavat yhteisessä artikkelissaan kesän 1944 rintamakarkuruutta, sen muotoja ja määrää. Käsitellyksi tulevat myös karkuruuden vastatoimet, joihin kuului aseen käyttäminen karkureita vastaan.     

Ansiokkaasti sodan aikaisia teloituksia jo lähes kymmenen vuotta sitten ilmestyneessä väitöskirjassaan käsitellyt Jukka Lindstedt palaa aiheeseen. On nautittavaa lukea, miten hän kohta kohdalta kumoaa Ylikankaan esittämiä väitteitä, jotka osoittautuvat olevan kaiken kaikkiaan huteralla pohjalla. Ylikangas ei tunne termejä, ja hänen lähteittensä käyttö on niin huteraa, ettei historiantutkijan pitäisi moiseen milloinkaan syyllistyä.      

Lindstedtin luotettavan analyysin mukaan ammuttuja oli kesällä 1944 vain 62 Ylikankaan väittämän noin 255:n sijasta, joista lisäksi suurin osa olisi ammuttu laittomasti. Ylikankaallahan ei ole väitteittensä tueksi nimiä eikä lähteitä, vain “tilastollinen” arvio — ja nimetkin, jotka hän esittää, paljastuvat kotirintamalla kiinni oton yhteydessä surmansa saaneiksi käpykaartilaisiksi jne.              

Kun arvioidaan ampumistapausten laillisuutta, on muistettava tehdä eno oikeuden päätöksellä teloitetun ja esimiehen ampuman välillä. Kirjan lopussa on Lindstedtin laatima liite, jossa nimi nimeltä luetellaan vuosina 1939—1944 teloitetut ja ammutut.        

Jukka Kulomaa käsittelee Lindstedtin kanssa osittain samaa asiaa. Hän avaa muutamia keskeisiä lähteitä onnistuneella lähdekritiikillä ja osoittaa Ylikankaan olevan tulkinnoissaan perin huteralla pohjalla.       

Miksi sitten Heikki Ylikangasta tutkimusmetodiensa hataruudesta ja tarkoitushakuisista tuloksistaan huolimatta pidetään arvossa, miestä ylistetään ja palkitaan? Siihen tuo ainakin osittaisen vastauksen Pasi Jaakkonen, joka käsittelee Ylikankaan Romahtaako rintama?  -kirjan  tiedotusvälineissä saamaa julkisuutta.      

Jaakkonen osoittaa, miten erityisesti sanomalehdet lähtivät — Helsingin Sanomien Jukka Tarkkaa myöten — ylistämään kirjaa kritiikittömästi sen perustavan laatuisista puutteista huolimatta. Media antaa salaliittoteorioita kehittelevälle, julkisuushakuiselle tutkijalle auliisti ylistävää palstatilaa puuttumatta lainkaan siihen, onko asianomaisen esittämä tieto hankittu oikealla Iähteiden käytöllä tai ei — eli ovatko kirjassa esitetyt väitteet totta vai ei.                     

Heikki Ylikangasta ovat varteen  otettavat historiantutkijat arvostelleet sensaatiohakuisista tulkinnoista viimeistään hänen nuijasotatutkimuksestaan lähtien. Tie Tampereelle  -kirjan ilmestyttyä 1993 Pirkko Rommi hämmästeli kirjoittajan lähteiden käyttöä. Hän myös totesi Ylikankaan kirjan olevan kaunokirjallinen, dokumentteja käyttävä kuvaus sodan julmuuksista, mutta ei analyysi sen merkityksestä. Mauno Jokipii puolestaan oli sitä mieltä, että kirjassa oh lähdekriittisiä heikkouksia. Kirja olisi Jokipiin mukaan vaatinut paljon lisä  työtä ja ennen muuta tasapuolisempaa suhtautumista.                            

Niin Rommi kuin Jokipiikin olivat sivistyneinä ihmisinä kohteliaita. Rajumminkin olisi voinut sanoa. Ihmetellä täytyykin, että meillä voi vuosikymmenestä toiseen kirjoittaa täysin tarkoitushakuista, sensaatioihin tähtäävää historiaa niin, ettei näkyviä vastalauseita kovinkaan paljon näy eikä kuulu. Talvisodan rauhaakin koskeva Ylikankaan kirja sai osakseen asiantuntijoiden tuomion, mutta suurelle yleisölle tarinoista tuli täyttä totta.                         

Vasta nyt Teloitettu totuus on ensimmäinen ja todella onnistunut vastaisku historiantutkimuksen henkiselle alennusmyynnille. 

MIKKO UOLA  

Teloitettu totuus – kesä 1944. Toimittaneet Jukka Kulomaa ja Jarmo Nieminen.  Ajatus Kirjat 2008. 320 sivua. Aiheesta Iisaa netissä  mm. sivuilla wwwjarmonieminen.fi/historia ja www.tapionurminen.fi.  

Tweet

Tiukkaa asiatietoa huhujen sijaan

Jukka Kulomaa ja Jarmo Nieminen (toim.): Teloitettu Totuus-kesä 1944.

Ajatus Kirjat Gummerus Kustannus Oy Jyväskylä 2008 320 sivua ISBN 987-95 1-20-7772-4.

Tämän teoksen kirjoittajat ovat alansa tunnustettuja auktoriteettejä: Ohto Manninen, Tapio Nurminen, Jukka Kulomaa, Jarmo Nieminen, Jukka Lindstedt ja Pasi Jaakkonen.

Prologi “Ammuttu kenttäsairaalassa” on vaikuttava. Siinä todetaan kuinka asiat voivat vääristyä osin tahattomasti, osin väärinymmärrettyinä. Kaikki kirjoitettu ei suinkaan ole totta.

“Miksi tämä kirja” syntyi epäilyksestä Heikki Ylikankaan kirjan “Romahtaako rintama” tietoihin ja päätelmiin. Asiantuntijoilla syntyi tarve tarkistaa tietojen todenperäisyys asianmukaisista lähteistä.

Ohto Mannisen “Päämajan kesä 1944: Stalinin ja Hitlerin välissä” on loistava kuvaus kesän puna-armeijan tavoitteista ja Päämajan toimenpiteistä. Viipurin menetys ja Ribbentrop-sopimus on kerrottu perusteellisesti. Rytin vastuullinen luopuminen ja marsalkan presidenttiys ovat loppuhuipentumana. Ohto Manninen on tiiviisti mutta harvinaisen perusteellisesti kertonut tuon kesän tapahtumat.

Sivuilla “Muuttuva armeija” Tapio Nurminen tyrmää Heikki Ylikankaan epäilyt kutsunnoissa tapahtuneesta hylkäämisestä vasemmistolaisuuden vuoksi. Perustelut on selvitetty tosiasioihin nojautuen.

“Kesän 1944 rintamakarkuruus” on Jukka Kulomaan ja Jarmo Niemisen yhteistyön tulos. Puna-armeijan voima ja etenemisen nopeus oli todella hätkähdyttävä. Rintamien murtuminen aiheutti ennennäkemättömän ilmiön, laajan karkuruuden. Päämaja reagoi karkuruuteen vasta noin viikon kuluttua Kannaksen läpimurrosta. Toimenpiteet vaikuttivat, sillä sotapoliisit toimittivat noin 19 000 miestä takaisin joukkoihin. Sotapoliiseja oli noin 1000 miestä.

Selustan karkurivirroista ja palautusjärjestelyistä kerrotaan yksityiskohtaisesti. Taulukossa kerrotaan karkureiden palautukset yhtymiin. Melkoisia lukuja. Lopuksi käsitellään perusteellisesti kovennettuja vastatoimia. Järjestyksen palauttamiseksi oh tarpeen koventaa sotaväen rikoslakia. Se tehtiin viivytyksittä. Esitys eduskunnalle jätettiin 30.6 ja laki hyväksyttiin ilman äänestystä muutoksitta 4.7.

Kuolemanrangaistuksen kenttäoikeudet langettivat 76 karkurille, joista 44 teloitettiin. Sotaväen järjestyssäännön perusteella ammuttiin 11. Kun näihin lukuihin lisätään muut rintama-alueella ammutut, päädytään yhteensä lukuun 60.

Luvun “Teloitukset ampumiset” on kirjoittanut Jukka Lindstedt. Hän on väitellyt tohtoriksi kuolemanrangaistuksista Suomessa vuosina 1939 1944. Asiantuntijan pätevyydellä hän kumoaa suurelta osin Ylikankaan teoksen tiedot. Vuonna 1999 julkaistun väitöskirjan lisäksi on asian tueksi käytetty mittava määrä painamattomia lähteitä.

‘“Rintamakarkurin vaietut sivut?” on Jukka Kulomaan kirjoittama. Tekijä ruotii perusteellisesti Ylikankaan uusia väittämiä, jotka koskevat kurin ja järjestyksenpidon yhteydessä ammuttujen määriä. Päämajan tilasto kertoo kesällä 1944 ammutun yhteensä 11 miestä. Ylikankaan luku on 40–50. Huikea ero. Kulomaan faktat ja päättelyt kumoavat sitovasti monet Ylikankaan todistelut. Tässä yhteydessä jatkosodan etulinjan vänrikki jäi miettimään niiden upseereiden tuntoja, jotka joutuivat ampumaan oman joukkonsa sotilaan. Moniko sortui itsetuhoon sodan jälkeen?

Pasi Jaakkonen on käsitellyt hyvin kattavasti sotateloituskeskustelua mediassa. Se osoittaa kuinka suuresti asia on kiinnostanut lehdistöä.

Kirjan liitteessä 1 on luetteloitu tuomioistuinten päätösten nojalla vuosina 1939 1944 teloitetut. Huomio kiintyy jatkosodassa Neuvostoliiton kansalaisten suureen teloitusten määrään, 400 vakoilijaa. Luku kertoo vastapuolen toimineen yllättävän tarmokkaasti. Jää vain miettimään kuinka moni selvisi hengissä takaisin? Sotapelkuruudesta tai karkaamisesta teloitettiin 44 suomalaista sotilasta. Liitteessä 3 luetellaan vuosina 1941 1944 karkaamisen takia ammutut. Liitteessä 4 kommentoidaan eräitä Ylikankaan esittämiä nimiä kriittisesti. Kaikkien nimien kohdalla yksilöidään tuomion antanut kenttäoikeus.

Tämä kirja on todella ollut tarpeen professori Heikki Ylikankaan kirjan väittämien, lukujen ym:n kumoamiseksi. Ja siinä tekijät ovat onnistuneet täydellisesti. Teoksessa ei ole sensaatioita. Se on alusta loppuun faktaa. Suurkiitoksen ovat tekijät työstään ansainneet. Kirja kuuluu jokaisen sotahistoriaa harrastavan kirjhyllyyn. Se sopii pukinkonttiin nuoremmallekin.

Olli VuorioTweet

KIRJA-ARVOSTELU
KARJALAINEN
Jussi Virratvuori
Kulttuuri 6.12.2008

Ollako vai eikö olla – kenen totuus sotahistoriasta on lähempänä oletettua totuutta? Kuva: Jussi Virratvuoren arkisto

Jukka Kulomaa ja Jarmo Nieminen (toim): Teloitettu totuus – kesä 1944 (Ajatus Kirjat 2008. 320 s.) 

Suomalaisen sotahistorian tutkimuksessa on viimeisten vuosien aikana puhaltanut uusia tuulia. Huhtiniemen väitetyistä salaisista teloituksista käynnistyi tutkimusvyöry, jossa kaksi koulukuntaa on taittanut keskenänsä peistä oletetusta totuudesta. 

*********************************************************************

Professori Heikki Ylikangas oli viittä vaille mennä mukaan Huhtiniemen teloituksia koskevaan huhumyllyyn. Viime hetkellä hän kuitenkin väisti karikon ja julkaisi kiireesti syksyllä 2007 aiheeseen liittyvän kohututkimuksen Romahtaako rintama? Suomi puna-armeijan puristuksessa kesällä 1944. Kirjassaan Ylikangas väitti, että kesällä 1944 suomalaisia sotilaita – karkureita ja kieltäytyjiä – olisi teloitettu neljä kertaa enemmän kuin aiemmin on kerrottu.

Ylikankaan tutkimus ratsasti taidokkaasti ajoitettuna ja median nostattamalla aallonharjalla saaden osakseen sekä keskustelua että kirjamyyntiä.

Vastineeksi Ylikankaan esittämille arvioille ja teeseille kesän 1944 tapahtumista joukko sotahistorian tutkijoita sekä Huhtiniemen tapahtumiin erikoistunut journalisti ovat julkaisseet kirjan jatkosodan aikaisista teloituksista. Tuloksena on monesta näkökulmasta kesän 1944 tapahtumia valottava teos, joka perustuu lähteisiin eikä otaksumiin.

Teloitettu totuus – kesä 1944 sisältää yleiskatsauksen rintamatapahtumiin sekä siihen, kuinka sotilaallinen muutos (Puna-armeijan kesäkuussa alkanut suurhyökkäys) heijastui niin päämajaan kuin tavalliseen rivisotilaaseenkin. Teoksen ydin on oikeustieteen tohtorin Jukka Lindstedtin artikkeli sota-aikaisista teloituksista. Artikkelissa käydään läpi yksilöidysti ja tiukasti lähteisiin perustuen jatkosodan aikaiset kuolemanrangaistukset ja teloitukset.

Ylikangashan sekoitti omassa kirjassaan teloitukset ja spontaanit ampumiset toisiinsa kirjoittaen niistä kaikista teloituksina, vaikka teloituksilla tarkoitetaan kenttäoikeuden antamia ja toimeenpantuja kuolemantuomioita. Lindstedtin mukaan suomalaissotilaita teloitettiin jatkosodan aikana mukaan noin 65, kun Ylikankaan esittämä spekulaatioihin perustuva luku on noin 250 teloitettua.

Lindstedt kykenee kyseenalaistamaan useiden Ylikankaan käyttämien asiakirjojen luotettavuuden sekä niiden tulkitsemistavat. Lindstedt muistuttaa historiantutkimuksen vaatimustason asettamisen kriteereistä sekä tendensseistä. Lopuksi hän arvostelee sitä, että huhuihin ja arvioihin perustuvilla väitteillä pyritään luomaan kansallisia tutkimushankkeita. Jukka Lindstedt esittää tärkeän kysymyksen siitä, mitä tapahtuu historiantutkimukselle, jos sen yksi päätavoitteista on hankkia tutkimusrahoitusta keinolla millä hyvänsä, esimerkiksi kohujulkisuudella.

Ylikankaan esittämä teoria, että teloituksiin liittyviä asiakirjoja olisi järjestelmällisesti tuhottu, on väite monien väitteiden joukossa. Aivan kuten Huhtiniemen teloituksetkin olivat väite, jolle ei löytynyt katetta vaikka kaivamalla kaivettiin. Jukka Lindstedt ampuu nämä Ylikankaan salaliittoteoriat tutkijan viileydellä alas. Hän myös kumoaa Ylikankaan “löytämien” uusien teloitettujen nimet yksi kerrallaan. Siinä, missä Ylikangas on spekuloinut, Lindstedt on tutkinut.

Kirjan liitteenä olevat nimiluettelot sekä tapauskohtaiset selvitykset kustakin teloitetusta laittavat Ylikankaan väitteet salaisista teloituksista vähintäänkin outoon valoon. Ylikangas on luokitellut uuden kirjan esittämät tiedot “kahden armeijaan sitoutuneen tutkijan ja neljän amatöörin voimin kiveen hakattuna lopullisena totuutena, jota ei saa edes epäillä”.

Olisiko kuitenkin niin, että juuri Ylikankaan omaa auktorisoitua totuutta – tutkimusmenetelmiä ja johtopäätöksiä – ei saisi epäillä? Ettei Ylikankaalle olisi käynyt, kuten Paavo Haavikko epäili: “Kun historiantutkija tietää minne hän on menossa, ei hän voi mennä harhaan”.

Teoksen lopettaa toimittaja Pasi Jaakkosen artikkeli, jossa hän tarkastelee syksyllä 2007 mediassa käytyä keskustelua jatkosodan teloituksista. Artikkeli on terävä analyysi siitä, kuinka helppoa julkista keskustelua on ohjata, kun tietää mistä medianarusta vetäistä.Tweet

KIRJA-ARVOSTELU
WWW.IMATRALAINEN.FI -LEHDET
23.10.2008 

Professori Heikki Ylikankaan viime vuonna esittämät väitteet leimasivat imatralaisen kapteeni Matti Nikulan johtaman karkureitten ja harhailijoiden ilmoittautumis- ja opastuspaikan syylliseksi jopa 40 karkurin murhaan rinnastettavaan ampumiseen Lappeenrannassa kesäkuussa 1944. Viime viikolla ilmestynyt kirja kumoaa väitteen täysin.

Lappeenrantalaisen majuri evp Harri Heinilän Viipurin ja sittemmin Lappeenrannan komendantin viraston sotapäiväkirjasta kaivaman tiedon mukaan kapteeni Matti Nikula määrättiin 25.6.1944 perustamaan Armilan kansakoululle karkureitten ja harhailijoiden ilmoittautumis- ja opastuspaikka. Sen tehtävänä oli vastaanotto ja lajittelu.

Viipurista siirtynyt Henkilötäydennyskeskus1 (HTK 1) aloitti toimintansa kasarmialueella kaksi päivää myöhemmin.  Nikulan johtaman elimen ja HTK 1:n kautta kulki kaikkiaan tuhatlukuinen määrä eri syistä rintaman taakse karanneita tai harhautuneita sotilaita takaisin rintamalle.

”Ankarintakin aseellista pakkokeinoa käyttäen”

Päämaja oli 20.6. käskenyt palauttamaan viipymättä kaikki rintamalinjojen takana kiinnisaadut, myös vankiloihin passitetut karkurit yhtymänsä henkilötäydennyskeskukseen. Ellei oikeaa HTK:ta saatu selville, osoite oli HTK 1:n yhteydessä toimiva elin. Tämä elin oli Matti Nikulan johtama ilmoittautumis- ja opastuspaikka.

Käskyn mukaan karkuri on tarpeen tullen ankarintakin aseellista pakkokeinoa käyttäen palautettava järjestykseen, jos hän kieltäytyy palaamasta yksikköönsä eikä ota toistetustakaan käskystä ojentuakseen. Aseellista pakkokeinoa käytettäessä henkensä menettäneistä piti heti ilmoittaa yksiköihin 1018 ja 1134/10 kpk. Käsky oli ristiriidassa sillä hetkellä voimassa olleen Sotaväen rikoslain ja järjestyssäännön kanssa.

Heikki Ylikankaan viime vuonna ilmestyneessä kirjassa ”Romahtaako rintama? Suomi puna-armeijan puristuksessa kesällä 1944” väitetään, että HTK 1:n lisäelin teloitutti laittomasti kesällä 1944 useita kymmeniä karkureita. Luvuksi arveltiin 40.

Päämajan käskyn mukaisia ilmoituksia henkensä menettäneistä ei ole löytynyt, eikä mitään muitakaan dokumentteja. Ylikankaan väite perustuu tekstin tulkintaan ja johtopäätelmiin. Lappeenrannassa toimineen 10. Sotilaspoliisikomppanian toimintakertomuksen mukaan yksiköihinsä oli heinäkuussa 1944 palautettu 2440 karkuria, lukuun ottamatta muutamia, joiden suhteen on toisin erikseen määrätty.

Ylikangas väittää, että sana muutamia tarkoittaa itse asiassa muutamia kymmeniä. Heidät on hänen mukaansa ammuttu.

 Ketään ei ammuttu

Tuoreessa kirjassa Teloitettu totuus kesä 1944 sotahistorian dosentti Jukka Kulomaa kumoaa täysin Ylikankaan ampumisväitteet.

- Professori ohittaa pohdiskelussaan kokonaan sellaisen mahdollisuuden, että nuo ”muutama” olisi erotettu joukosta jonkin muun syyn kuin teloitusaikeiden takia, Kulomaa kirjoittaa.

Hänen mukaansa joukossa on ollut esimerkiksi muihinkin rikoksiin kuin karkuruuteen syyllistyneitä, jotka päämajasta 25.6.1944 annetun ohjeen mukaisesti passitettiin vankilaan. Lisäksi karkureissa oli sotilaita jotka ”vaikuttivat lopullisesti tärähtäneiltä”. Tällaisia miehiä ei rintamalle lähetetty, vaan hoitoon.

Kirjan mukaan mistään ei ole löytynyt yhtäkään todistetta siitä, että HTK 1:n elin olisi ammuttanut yhtään ihmistä. Heikki Ylikankaan väite, että todisteiden täydellinen puute olisi sinänsä todiste salatuista laittomuuksista, ei kirjan tekijöille kelpaa. Jotakin dokumentteja teloituksista olisi varmasti jäänyt tai ainakin olisi olemassa ihmisiä, jotka tietävät asiasta edes jotain todistusvoimaista. Sellaisia ei ole löytynyt.

Teloitettu totuus – kesä 1944 -kirjan ovat toimittaneet Kulomaa ja sotahistorian laitoksen johtaja, ye-everstiluutnantti Jarmo Nieminen. Heidän lisäkseen kirjan kirjoittajia ovat sotahistorian professori Ohto Manninen, oikeustieteen tohtori Jukka Lindstedt, filosofian maisteri Tapio Nurminen ja toimittaja Pasi Jaakkonen.

Viime vuonna ilmestyneessä Ylikankaan kirjassa oltiin samaa mieltä ajo aikaisemmin julkaistuista käsityksistä, että väitteet sadoista teloitetuista ja Huhtiniemeen haudatuista suomalaisista sotilaista. Toisaalta Ylikangas väittää sotien aikana teloitettujen määrää moninkertaiseksi virallisiin lukuihin verrattuna.

Uusi kirja on samaa mieltä Huhtiniemihuhuista, mutta pitää myös Ylikankaan teloitusväitteitä tyhjästä nyhjäistynä. Kirjan pääasiallinen ruuti kuluukin Ylikankaan tarinoiden vääräksi todistamiseen.

Matti Nikula oli siviiliammatiltaan poliisi. Sodan jälkeen hän työskenteli Reino ”Retu” Ilkävalkon asianajotoimistossa. Kapteeni Matti Nikulan johtama erityiselin ei murhauttanut yhtään ihmistä, todistaa uunituore kirja. 

Tweet

KIRJA-ARVOSTELU
KARJALA -LEHTI
23.10.2008 

Harvoin on yhden historiaan liittyvän tiedon kumoamiseksi lähdetty porukalla liikkeelle tekemään toista kirjaa, jossa kumotaan edellisen kirjan tiedot.

Professori Heikki Ylikangas julkaisi vuosi sitten teoksen Romahtaako rintama? Suomi puna-armeijan puristuksessa kesällä 1944.

Ylikankaan kirja sai suurta huomioita ja julkisuutta. Hän esitti näkemyksiä viimeisen sotakesän rintamakarkuruuteen ja kurinpitotoimiin liittyneisiin ampumatapauksiin.

Nyt on julkaistu kirja Teloitettu totuus – kesä 1944. Siinä professori Ohto Manninen, sotahistorian dosentti Jukka Kulomaa, yleisesikuntaeverstiluutnantti Jarmo Nieminen, oikeustieteen tohtori Jukka Lindstedt, filosofian maisteri Pasi Nurminen ja toimittaja Pasi Jaakkonen asettavat hyvin kyseenlaiseksi Ylikankaan tiedot ja päätelmät.

Rintamakarkuruudesta tohtoriksi väitellyt Kulomaa ja teloituksista väitellyt Lindstedt kertaavat vielä tutkimustietojaan siitä, että Ylikangas ei tuonut viime vuoden kirjallaan eaiin mitään uutta, tai että hänen kertomissaan tiedoissa on virheitä.

Nieminen ja Nurminen ovat myös tutkineet jatkosodan asioita ja kesää 1944 perusteellisesti arkistotietojen pohjalta. Ylikangas häviää ainakin tämän kirjan sivuilla urheilutermein kuvattuna 6-0.

Kirjassa on mukana tiedot kaikista yli 500:sta talvi- ja jatkosodan aikana suomalaisten tuomioistuinten päätösten perusteella teloitetuista ja armeijan kurinpitosäännösten perusteella ammutuista.

Lehtimiehelle kirjan mielenkiintoisin luku on Pasi Jaakkosen yhteenveto viime syksyn sotateloituskeskustelusta suomalaisessa julkisuudessa. Ylikankaan kirja ja vuosikausia velloneet huhut saivat viime syksynä palsatametreittäin julksisuutta lehdistössä.

On erittäin hyvä asia, että viime sotien asioita tutkitaan. Sotatapahtumat kiinnostavat paitsi tutkijoita myös tavallisia ihmisiä, sillä lähes kaikilla suomalaisilla on isiensä ja isoisiensä kautta yhteyksiä viime sotiin.

Kenen totuus voittaa? Tämän kirjan luettuaan arvelee Ylikankaan olevan tappiolla.

Kesään 1944 liittyviä tutkimuksia on tiettävästi tulossa vielä lisää.

Antti O. ArponenTweet

Sotilaat ja sotahistorioitsijat tarttuivat kynään puolustaakseen isänmaansa puolustusta – Jukka Kulomaa ja Jarmo Nieminen tekevät kunniaa Suomen sotilaalle – Heikki Ylikankaan tutkimus on kyseenalaistunut – mitä media tekee 

Syksyllä 2007 käytiin kiivasta keskustelua jatkosodan loppuvaiheessa teloitettujen ja kurinpitotoimien yhteydessä ammuttujen suomalaissotilaiden määrästä.

Kuluvana syksynä ilmestynyt Ajatus Kirjojen julkaisema ”Teloitettu totuus – kesä 1944” oikoo vuoden takaisia tietoja ja paikkansa pitävistäkin tiedoista tehtyjä tulkintoja. 

Kynällään puolustussotaa käyvät Jukka Kulomaa ja Jarmo Nieminen ovat koonneet tämän vuoden kesäkuun 15. päivänä päivättyyn teokseensa ”Teloitettu totuus – kesä 1944” omien artikkeleidensa lisäksi sotahistorian professori Ohto Mannisen, oikeustieteen tohtori Jukka Lindstedtin, filosofian maisteri Tapio Nurmisen sekä toimittaja Pasi Jaakkosen artikkelit. 

Jukka Kulomaa on filosofian tohtori ja Maanpuolustuskorkeakoulun sotahistorian dosentti. Hän on kirjoittanut väitöskirjan jatkosodan sotilaskarkuruudesta.

Jarmo Nieminen on yleisesikuntaeverstiluutnantti ja Maanpuolustuskorkeakoulun sotahistorian laitoksen johtaja.

Media on ollut lähes hiirenhiljaa uudesta tutkimuksesta 

Vuosi sitten ilmestynyt tutkimushyökkäys, professori Heikki Ylikankaan ”Romahtaako rintama? Suomi puna-armeijan puristuksessa kesällä 1944” sai mediassa näkyvyyttä ”palstametreittäin” kuten asiasta kirjoittanut Jaakkonen selvittää Teloitettuun totuuteen sisältyvässä artikkelissaan.

Ehkä median tämän syksyisen hiljaisuuden selitys löytyy loppulausunnosta, jonka Jaakkonen antaa median kirjoituksista ja Ylikankaan tutkimuksesta: ”Nyt käytössä olevan tiedon valossa (median antama) kuva oli hyvin virheellinen, kuten uutisoinnin pohjana ollut tutkimuskin.” 

”Mitä siis liki vuoden ajan kestäneestä sota-ajan seulomisesta jäi vaskoolin pohjalle, kun huuhteluvesi heitettiin sivuun? Tervehenkinen muistutus, että julkisuuden määrästä ja kiitosten luvusta ei ole historiantutkimuksen hyvyyden mittariksi. Luulo ei ole tiedon väärti eikä totuus välttämättä tarun kaltainen.”

Teloitetun totuuden artikkeleissa viitataan useissa yhteyksissä Ylikankaan medianäkyvyyteen.

Neuvostojoukkojen suurhyökkäys synnytti kesällä 1944 laajaa rintamakarkuruutta, jonka patoamiseksi käytettiin sotalakien mukaisia rangaistuksia.

Kulomaan ja Niemisen toimittaman tutkimustiedon mukaan kesällä 1944 teloitettiin karkuruuden, sotapelkuruuden tai kieltäytymisen takia 47 Suomen armeijan sotilasta. Kurin ja järjestyksen ylläpitämiseksi käytettiin rintamalla lisäksi asetta sillä seurauksella, että 13 karkuria tai kieltäytyjää sai surmansa.

Vuosi sitten julkaistussa Ylikankaan tutkimuksessa teloitettuja ja ammuttuja kerrottiin olleen sodan aikana 255, joista ainakin 200 kesällä 1944.

Ylikankaan esittämä lukumäärä on siis noin nelinkertainen verrattuna siihen, mitä aiemmin oli tiedetty. Ylikankaan mukaan todellisuus oli pysynyt salassa, koska hänen mielestään arkistoja oli peukaloitu ja asiakirjoja hävitetty.

Tänä syksynä ilmestyneessä Teloitettu totuus-tutkimuksessa osoitetaan, että Ylikankaan tutkimuksen keskeiset väitteet ovat osoittautuneet vääriksi

ja

          ”lievimmilläänkin varsin kiistanalaisiksi”. 

Kulomaa toteaa, että tutkimuksen edellyttämä lähdetilanne on ollut hyvä eikä lähteissä ole sellaisia ristiriitaisuuksia tai aukkoja, jotka oikeuttaisivat esittämään suurempia lukuja kuin mitä Teloitettu totuus-teoksessa on esitetty.

Ylikankaan esittämät väitteet suuresta teloitettujen määrästä kumotaan Teloitettu totuus-tutkimuksessa lähdekritiikillä, lähteiden vertailevalla käytöllä sekä suorasanaisesti Ylikankaan metodeja kyseenalaistaen. Lindstedt pitää Ylikankaan varmuutta omien tutkimustietojensa paikkansapitävyydestä hämmästyttävinä,

          ”kun paljastuu, että lukumäärästä 255 valtaosa, 160, perustuu pelkälle spekulaatiolle”.

Teloitettu totuus-kirjan tutkijat eivät ole löytäneet näyttöä siitä, että karkureiden ampumisia olisi tarkoituksellisesti pimitetty tai että arkistoja olisi tässä tarkoituksessa puhdistettu. 

”Päämajassa on säilytetty kattavasti kesän 1944 karkurien ja kieltäytyjien teloituksia ja ampumisia koskevat ilmoitukset, eikä päämajan diaarissa olevista näistä ilmoituksista yhtäkään ole poltettu”, kirjoittaa Lindstedt omassa artikkelissaan ”Teloitukset – ampumiset”.

- ”Tilanne on aivan toinen muita rikoksia, kuten esimerkiksi vakoilua, koskevien teloitusilmoitusten suhteen: niistä valtaosa koko jatkosodan ajalta on merkitty poltettaviksi, eikä päämajan arkistosta tai muistakaan sotilasarkistoista löydy montakaan näitä rikoksia koskevaa varsinaista ilmoitusasiakirjaa.”

Myös oikeusministeriön arkistossa on juuri karkurien teloituksista tehdyt ilmoitukset kattavimmin säilytetty.

Lindstedt huomauttaa myös, että teloitetun joukko-osaston nimi on voinut muuttua toiseksi jolloin ei heti käy ilmi, että on kysymys yhdestä ja samasta henkilöstä. ”Samalla tavalla selittyvät myös muut Ylikankaan esimerkit, joiden taustalla hän on uumoillut olevan tietoista harhaanjohtamista.”

Teloitettu totuus-tutkijoiden viittaukset Ylikankaan ”huhtiniemeläisiin” vaikuttimiin pistänevät Ylikankaaseen kipeimmin. 

Huhtiniemi on tullut kuuluisaksi perättömistä väitteistä, joiden mukaan kesällä 1944 teloitettiin Lappeenrannassa suuri määrä suomalaisia sotilaita. Väitteet ovat osoittautuneet keksityiksi jutuiksi. Puhutaan henkilöllisyytensä salanneen ”Syväkurkun” sepityksistä.

”Professori Ylikangas on eräs niistä, jotka spekuloivat pitkään Lappeenrannan Huhtiniemen ’salaisen kenttäoikeuden’ ja sen toimintaan liittyneiden salaisten karkuriteloitusten mahdollisuudella.”

Ylikankaan julkisuutta runsaasti saaneen tutkimuksen osoittauduttua kyseenalaiseksi, saattavat tutkijaprofessorin aiemmatkin tutkimukset kyseenalaistua.

Teloitettu totuus-teoksen kirjoittajista Manninen tarkastelee yksityiskohtaisesti päämajan ja hallituksen toimenpiteitä jatkosodan viimeisen kesän toivottomissa tilanteissa kesä-heinäkuun vaihteessa. Artikkelin otsikko on ”Päämajan kesä 1944: Stalinin ja Hitlerin välissä”. 

Mannisen tutkimuksen mukaan Saksan apuun turvautumisen välttämättömyys koettiin ensisijaisesti päämajassa, jossa reaaliajassa kohdattiin neuvostoarmeijan hirvittävä hyökkäys ja omien sotilaiden hätä, jota kaikki sotilaat eivät kyenneet eivätkä jaksaneet pitää hallinnassaan vaan osa karkasi, ja joidenkin pelko sai ylivallan taistelutilanteessa. 

Ihmiset ovat erilaisia ja niin myös sotilaat. Luonteen herkkyys ja pelolla reagoiminen voivat olla perintötekijöissä. Lähikosketus viholliseen muodostuu ylivoimaiseksi. Pakokauhun valtaan joutunut sotilas ei pysty taistelemaan ja hän näkee ainoaksi vaihtoehdoksi paon. 

Mitä tutkimuksia on olemassa pelkoreaktioihin taipuvista sotilaista?

Jokainen sotilas varmasti pelkää niissä taistelutilanteissa, joita kesälläkin 1944 kohdattiin. Suomalainen ihminen ei ole tottunut eikä kouliintunut niihin raakuuksiin, joita piti katso silmästä silmään. Mutta kuitenkin voi ainakin kysyä, onko olemassa menetelmiä persoonallisuustutkimuksiin, joissa erityisen herkät ja pelolla reagoivat olisi mahdollista tunnistaa jo varusmiesaikana eikä vasta siinä tilanteessa, kun esimiehellä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin käyttää asetta.

Oma lukunsa ovat ressukat, joita myös sotilaissa aina on.

Omaisten kannalta on hyvä, että sotien ajan rangaistuksista saadaan luotettavat tiedot. Omaisten kannalta olisi myös hyvä, jos korostettaisiin myös sotilaiden inhimillisyyttä epäinhimillisissä oloissa, jota sota aina on. Kaikki ihmiset eivät ole vahvoja, toinen on heikompi toista. Menetettyä omaista olisi lohduttavaa saada muistaa tästäkin näkökulmasta.

Romahtaako rintama?-teos synnytti myös mässäilyä jatkosodan tapahtumilla

On hyvä, että Kulomaa ja Nieminen ovat toimittaneet julkisuuteen tutkimuksensa. Sotilaiden ja sotahistorioitsijoiden tarttuminen kynään isänmaan puolustuksen puolustamiseksi ja Suomen sotilaalle kunniaa tehden on tärkeää, sillä saattaa olla, että vuoden takainen Ylikankaan Romahtaako rintama?-teos synnytti myös mässäilyä jatkosodan tapahtumilla. 

Salaliitosta puhuminen ei tehnyt Ylikankaan teoksesta korkeatasoista, mutta viesti saavutti yleisön niin laajasti, että Jaakkonen epäilee artikkelissaan ”Syksyn 2007 sotateloituskeskustelu suomalaisessa julkisuudessa”, ettei oikea tieto enää saavuta kansalaisia ”Yltääkö edellä kuvattu yhtä suureksi uutiseksi kuin virheelliseksi osoittautunut kohuväite? Se jää myöhempien tutkimusten pohdittavaksi.” 

Lindstedtin artikkelin yhteydessä on kokonaistilasto, jonka mukaan kaikkiaan kuolemanrangaistukseen ja teloitukseen johtaneita rikoksia vuosina 1939 – 1944 oli yhteensä 528. Kaikkiaan tuomittuja oli 674. Pelkuruudesta ja karkaamisesta annettiin 76 tuomiota, joista rangaistuksena oli 46 teloittamista eli 9 prosenttia kaikista teloitetuista. 

Lindstedtin esittelemän taulukon mukaan vakoilusta tuomittiin 482 Neuvostoliiton kansalaista, heistä 410 kuolemaan. Maanpetoksesta tai sotapetoksesta tuomittiin 44 suomalaista, heistä 32 kuolemaan eli 6 prosenttia kaikista teloitetuista. Kuuliaisuusrikoksista tuomittiin 8 sotilasta, heistä kolme kuolemaan. Sotavangin rikoksista tuomittiin 29, heistä kuolemaan 24. Henkirikoksista tuomittiin 35, heistä kuolemaan 13. 

Teloitettu totuus-tutkimuksessa on merkille pantavaa tunnustus, jonka tutkijat antavat suomalaiselle sotilaalle. Vaikka korkea-arvoiset komentajat antoivat jyrkkäsävyisiä käskyjä, aseen käyttö oli harvinaista.

”Kurinpitotavat ovat kulttuurisidonnaisia, ja omien alaisten surmaaminen tai surmauttaminen oli suomalaiselle etulinjan päällystölle vieras ja aivan poikkeuksellinen toimenpide.”

Myös karkaavat sotilaat saavat teoksessa tunnustuksen – tässä tapauksessa Ylikankaan tutkimuksellekin tunnustusta antaen – ”Ylikankaan selvitys päinvastoin vain vahvistaa sitä aiemmin tunnettua tosiasiaa, että karkurit – joita siis oli kesällä 1944 noin 12 000 – käyttäytyivät yleensä säyseästi ja vastustivat pidättäjiään vain poikkeuksellisesti”.

Teloitettu totuus – kesä 1944. Toimittaneet Jukka Kulomaa ja Jarmo Nieminen. Ajatus KirjatTweet

Uutta tietoa kesällä 1944 teloitettujen suomalaissotilaiden määrästä

Syksyllä 2007 käytiin kiivasta keskustelua jatkosodan loppuvaiheessa teloitettujen ja kurinpitotoimien yhteydessä ammuttujen suomalaissotilaiden määrästä. Jukka Kulomaan ja Jarmo Niemisen toimittamassa teoksessa Teloitettu totuus (Ajatus Kirjat) historiantutkimuksen, arkistojen ja lainkäytön asiantuntijat osoittavat teloitettujen ja ammuttujen määrien olevan huomattavasti aiemmin väitettyä pienempiä.

Neuvostojoukkojen suurhyökkäys synnytti kesällä 1944 laajuudessaan ennen kokemattoman rintamakarkuruuden, joka täytyi padota. Sotahistorian professori Ohto Manninen, sotahistorian dosentti Jukka Kulomaa, yleisesikuntaeverstiluutnantti Jarmo Nieminen, oikeustieteen tohtori Jukka Lindstedt, filosofian maisteri Tapio Nurminen ja toimittaja Pasi Jaakkonen ovat tutkineet aihetta kattavan lähdetiedon avulla. Uuden tutkimustiedon mukaan kesällä 1944 teloitettiin karkuruuden, sotapelkuruuden tai kieltäytymisen takia 47 Suomen armeijan sotilasta. Kurin ja järjestyksen ylläpitämiseksi käytettiin rintamalla lisäksi asetta sillä seurauksella, että 13 karkuria tai kieltäytyjää sai surmansa.

- “Lähdetilanne on tässä tutkimuksessa erittäin hyvä. Lähteissä ei ole sellaisia ristiriitaisuuksia tai aukkoja, jotka oikeuttaisivat esittämään suurempia lukuja”, Jukka Kulomaa toteaa.

Vuosi sitten julkaistussa professori Heikki Ylikankaan tutkimuksessa teloitettuja ja ammuttuja kerrottiin olleen sodan aikana 255, joista ainakin 200 kesällä 1944. Luku oli noin nelinkertainen verrattuna siihen, mitä aiemmin oli tiedetty. Ylikankaan mukaan todellisuus oli pysynyt salassa, koska armeijan arkistoja oli peukaloitu ja asiakirjoja oli hävitetty.

- “Tutkimusta kiitettiin ja sitä käsiteltiin näyttävästi mediassa. Varjopuolien nostamisen julkisuuteen sanottiin muuttaneen kuvaa jatkosodasta realistisempaan suuntaan. Nyt tutkimuksen keskeiset väitteet ovat osoittautuneet vääriksi ja lievimmilläänkin varsin kiistanalaisiksi”,

kertoo Kulomaa.

Teloitettu totuus -kirjan tutkijat eivät ole löytäneet näyttöä siitä, että karkureiden ampumisia olisi tarkoituksellisesti pimitetty tai että arkistoja olisi tässä tarkoituksessa puhdistettu. Ylikangas korostaa todistavansa korkeamman ammuttujen karkureiden määrän

- “paikkaansa pitäväksi niin uskottavasti kuin todistaminen on ylipäätään historiassa ja erityisesti tämänlaatuisessa tapahtumassa mahdollista”.

Jukka Lindstedt kiistää väitteen:

- “Varmuus on hämmästyttävä, kun paljastuu, että lukumäärästä 255 valtaosa, 160, perustuu pelkälle spekulaatiolle.”

Teloitettu totuus sisältää aiemmin julkaisemattoman luettelon kaikista suomalaisten tuomioistuimien päätösten perusteella talvi- ja jatkosodan aikana teloitetuista sekä rintamalla kurinpidollisesti ammutuista.

JUKKA KULOMAA & JARMO NIEMINEN (TOIM.), TELOITETTU TOTUUS – KESÄ 1944
318 sivua + kuvaliite
Ovh. 38,00Tweet