KANAVA
2/2009
6.3.2009

KESKUSTELUA

Ylikankaan tulkinta pettävällä pohjalla

Heikki Ylikangas hyökkää Kanavan (1/2009) artikkelissaan kirjoittamaamme Teloitettu totuus  ­ −  kesä I944 -teosta vastaan. Ylikankaan äreyteen on syynsä, silla kirjamme kritiikki kohdistuu nimenomaan hänen syksyllä 2007 ilmestyneeseen tutkimukseensa Romahtaako rintama? Suomi puna-armeijan puristuksessa kesällä I944. Ylikankaan kirjan ydinhän on tulkinta, jonka mukaan teloitettujen ja kurinpidollisesti ammuttujen rintamakarkureiden ja kieltäytyjien määrä olisi ollut nelinkertainen (noin 250) verrattuna siihen, mitä aiemmassa tutkimuksessa on esitetty. Hän antaa ymmärtää, että osa ampumisista oli laittomia ja ne haluttiin tarkoituksellisesti salata. Salaaminen on hänen mukaansa jatkunut nykypäivän saakka.

Ylikankaan tulkinta ei ole uskottava. Tämän käsityksemme saattamiselle kirjan muotoon oli sitä suurempi syy, kun osoittautui, että Ylikangas ei antanut mitään arvoa saamalleen kriittiselle palautteelle (esimerkiksi Historiallinen Aikakauskirja 4/2007, Suomen Sotatieteellisen Seuran seminaari 5.I2.2007). Halusimme vielä kertaalleen selvittää, miten luotettavasti Ylikangas on uuden tulkintansa perustellut ja mikä arvo sille on lähdekriittisen tarkastelun perusteella annettava. Kysymyksessä on siis osa tieteellistä keskustelua, jonka päämääränä on mahdollisimman oikea tieto sodan tapahtumista.

“IMPERIUMIN VASTAISKU”

Ylikangas toteaa kirjamme olevan “armeijan masinoima teos”. Ravintola Juttutuvan taannoisessa puolustautumistilaisuudessaan, hän kutsui kirjaa suorastaan “armeijan imperiumin vastaiskuksi”. Hän on antanut eri yhteyksissä ymmärtää, että kirjoittajat olisivat olleet työkaluina projektissa, jonka päämääränä on ollut vaalia “armeijan” hyväksymää kuvaa jatkosodan tapahtumista ja torjua siihen sopimattomat tulkinnat. Tällainen leimaaminen on kauniisti sanottuna yllättävää siitä huolimatta, että Ylikangasta pitempään seuranneet toki tietävät arvostelijoiden motiivien tai kykyjen kyseenalaistamisen kuuluneen aiemminkin hänen keinovalikoimaansa. Kanavan lukijoille on syytä sanoa selvyyden vuoksi, että Teloitettu totuus syntyi asiaan perehtyneiden henkilöiden itsenäisen harkinnan ja yhteisen päätöksen perusteella. Ei kenenkään ulkopuolisen toimeksiannosta. Sen, että kirjan toimittajat ja osa kirjoittajista työskentelee Maanpuolustuskorkeakoulun Sotahistorian laitoksella, ei pitäisi olla mitenkään erikoista. Onhan loogista, että juuri tämän laitoksen henkilöstöllä on ja pitää olla asiantuntemusta sotaa koskevissa kysymyksissä. Ja on kai ymmärrettävää, että he haluavat tuoda julkisuuteen omat tutkimustuloksensa.

Teloitetun totuuden kirjoittajien taitoja vähätellessään Ylikangas jatkaa muutenkin lukijoidensa harhaanjohtamista. Hän on ottanut tässä maaleikseen etenkin Jukka Lindstedtin, Jarmo Niemisen, Tapio Nurmisen ja Pasi Jaakkosen. Ylikangas jättää mainitsematta, että tohtori Lindstedt on talvi ja jatkosodan kuolemanrangaistusten ja niitä koskevien lähteiden paras asiantuntija maassamme. Vastoin hyvin tuntemiaan tosiasioita Ylikangas väittää Lindstedtin väitelleen tohtoriksi rikosoikeudessa eikä oikeushistoriassa. Everstiluutnantti Nieminen on kirjoittanut oman osuutensa yhdessä dosentti Kulomaan, sotilaskarkuruudesta väitelleen ammattitutkijan kanssa. Maisteri Tapio Nurmisen artikkelia on toki arvioitava sen sisällön perusteella. Ei sen perusteella, että Nurminen ei (vielä) ole väitellyt tohtoriksi. (Nurmisen osuutta väheksyessään [Helsingin Sanomat 11.10.2008] Ylikangas turvautui erikoiseen keinoon. Hän tekaisi lehtivastineessaan vuosien I9I9 ja I922 asevelvollisuuslakiin aivan uudensisältöisen pykälän omien väitteidensä tueksi ja jopa “tärkeimmäksi lähteekseen”. Entinen oikeushistorian professori siis tekaisi itse uuden lähdetiedon! Tämä “avainlähde” oli muka jäänyt Nurmiselta noteeraamatta, mistä professori häntä lehdessä julkisesti tukisti.)

Ylikangas huomauttaa, että toimittaja Pasi Jaakkosella ei ole tutkijankoulutusta historiassa. Ei Jaakkonen sitä tässä tarvitsekaan, silla hänen artikkelinsa ei käsittele Ylikankaan tulkintoja, vaan Romahtaako rintama? -kirjan mediassa saamaa  − enimmäkseen täysin kritiikitöntä vastaanottoa. Todettakoon myös, että kaikki “Teloitetun” artikkelit olivat valmisteluvaiheessa muiden kirjoittajien arvioitavina ja kommentoitavina. Ylikankaan väite, jonka mukaan kirjoittajilla ei olisi kykyä tutkia tällaisia asioita, on perätön. Niin myös hänen toisaalla esittämänsä väite, että hän olisi käyttänyt kirjassaan joitain hänen hallitsemiaan ja Teloitetun totuuden kirjoittajille tuntemattomia tutkimusmenetelmiä. Ylikankaan uskottelu, että hän olisi ainoa tätä aihetta ammattimaisesti tutkinut historiantutkija, ei tietenkään pidä paikkaansa.

TAHDON VOIMALLA TOSIASIOITA VASTAAN

Varsinaisen substanssin osalta kiistely on kiteytynyt nimenomaan “lukujen sotaan”, jossa vastakkain ovat Ylikankaan esittämä ja aiemman tutkimuksen luku ammutuista ja teloitetuista. Kiistan ajallinen polttopiste on kesä 1944. Ristiriita selittyy ennen kaikkea silla, että valtaosa Ylikankaan luvusta perustuu pelkkään spekulointiin eikä nojaa mihinkään uskottavaan näyttöön. Ylikankaan “kokonaistulkinta” siis seisoo pääosaltaan tyhjän päällä, ja luvun esittäminen “perusteltuna arviona”, kuten Ylikangas tekee, on silkkaa lukijoiden harhauttamista. (Määrällisesti toki vähemmän räikeää, kuin hänen kirjansa väite vähintään 100 000 miehestä, joita ei poliittisista syistä hyväksytty asepalvelukseen talvisotaa edeltävänä aikana. Tai väite kesillä 1941 liikekannallepanoa pakoilleesta liki 30 000 miehestä.)

Ylikangas väittää, että suorastaan pääosa ampumisista olisi jätetty merkitsemättä lähteisiin tai niitä koskevat lähteet olisi hävitetty. Uskottavan näytön puuttuminen ei estä häntä pitäytymästä tulkinnassaan ja lukumääräarviossaan. Niitä toistelemalla hän hämärtää sitä, että todistamatta jäänyt väite on vain olettamus, jolla ei ole tieteellistä totuusarvoa. Ja sitä, että “perustellun arvion” pitää olla kunnollisesti perusteltu. On aiheellista muistuttaa myös siitä, että todistamisvelvollisuus on tässä tapauksessa Ylikankaalla itsellään, ei hänen tulkintojensa epäilijöillä.

Uutena yksityiskohtana Ylikangas arvioi artikkelissaan eräitä tuomioistuimien sodanjälkeisiä päätöksiä. Ylikankaan kritiikki jää kuitenkin merkityksettömäksi, koska se perustuu tuomion sanamuodon käsittämiseen väärin sekä tietämättömyyteen asiaan vaikuttaneista lainkohdista.

Kanavaan (1/2009) kirjoittaneen Antero Holmilan mielestä Ylikangas on tutkija, joka “ymmärtää faktojen ongelmallisen luonteen historiallisen kuvan muodostamisessa, eikä epäröi nostaa asiaa esille”. Nain sanoessaan Holmila unohtaa muun muassa Ylikankaan inttämisen kenraali Vihman sanomisien todenperäisyydestä (puheet 20 ammutusta karkurista). Sen sijaan että nostaisi tässä yhteydessä esille “faktojensa” ongelmat, Ylikangas suhtautuu löydöksiinsä täysin tarkoitushakuisesti. Hän jättää kokonaan huomioon ottamatta ne muut lähdetiedot, jotka puhuvat hänen tulkintaansa vastaan.

OPIMMEKO JOTAIN?

Lukujen sodalla, johon kiista pelkistyy, on toinenkin ulottuvuus. Meille paljastuu kouriintuntuvasti kuinka pettävällä pohjalla tunnetun historiantutkijan tulokset saattavat Suomessa olla sen olematta este median suosiolle ja tulosten menekille. Tämä on antanut ainakin meille miettimisen aihetta. Ylikankaan mielestä kirjassamme “käydään tieteellistä keskustelua tavalla, jonka ei soisi yleistyvän”. Se voi olla perusteltu toivomus hänen oman tutkijanmaineensa kannalta. Mutta onko se sitä myös historiantutkimuksen yleisen uskottavuuden kannalta? Tähän kysymykseen professori on mielestämme jäävi vastaamaan.

Tunnettua tiedemiestä ollaan taipuvaisia uskomaan. Hänen päätelmänsä siirtyvät muiden tutkijoiden teksteihin ja uusien tutkimusten lähtökohdiksi. Tiedemieheltä edellytetään tämän takia vastuuntuntoa. Siihen kuuluu myös erheiden myöntäminen. Heikki Ylikankaan julkiset kannanotot kirjamme ilmestymisen jälkeen antavat entistä suuremman syyn kysyä, kuinka esimerkillisesti hän tätä tiedemiehen vastuuta nyt kantaa. Ylikankaan eräille asianosaisille lähettämät henkilökohtaiset viestit ovat tuoneet tähän pohdintaan oman tuikean mausteensa. Professori on näillä opettanut nuoremmilleen, miten “tieteellistä keskustelua” voi jatkaa julkisen profiilin ulkopuolella …

Emme ryhdy tässä kommentoimaan yksityiskohtaisesti Ylikankaan artikkelissaan toistamia väittämiä, hänen kirjansa tendenssimäisyyksiä, epätarkkaa arkistotyöskentelyä, amatöörimäisiä virheitä … Teloitettu totuus on kirjoitettu sitä varten. Ylikangas toteaa Romahtaako rintama? -kirjassaan muuttaneensa kuvaa jatkosodasta realistisempaan suuntaan. Meidän kokonaisarviomme on toisenlainen. Ylikankaan kirjan todellinen tutkimuksellinen anti jää hyvin vähäiseksi. Tosiasiassa hän ei ole kyennyt muuttamaan kokonaiskuvaa kesän 1944 rintamakurinpidosta lainkaan verrattuna siihen, mitä on jo aiempien tutkimusten perusteella tiedetty.

HOLMILAN METODIOPISTA

Antero Holmila pohdiskelee kirjoituksessaan sotahistorian tutkimusmetodeja. Hänellä on pohjana eräitä lehtikirjoituksia, jotka koskevat Teloitettu totuus kirjaa. ltse kirjaan Holmila ei vaikuta tutustuneen. Holmila yhdistää Ylikankaan väitteitä epäilleet “sankarillisen torjuntavoiton” ihailijoihin − mikä on tietenkin perusteetonta leimaamista. Holmilan mukaan sota-ajan tapahtumia tutkittaessa pitäisi kovien faktojen lisäksi ottaa huomioon myös “muistitieto, huhut ja mahdollisesti tuhotut arkistot”.

Olemme Holmilan kanssa samaa mieltä siitä, että menneisyyden varjoisten puolien käsittely on tärkeää. Sitä on Suomessa tehty muun muassa tutkimushankkeissa, jotka ovat käsitelleet vuoden I9I8 sotasurmia, toisen maailmansodan sotavankikuolemia sekä ihmisluovutuksia Saksaan ja Neuvostoliittoon. Hankkeiden tuloksia on yleisesti pidetty kansallisesti tärkeinä, eikä niissä mitenkään säästellä kritiikkiä. Kuitenkin ne perustuvat “koviin faktoihin”, eivät Holmilan kaipaamaan muuhun aineistoon. Voi kysyä, mikä olisi naiden hankkeiden tulosten uskottavuus, läpäisyvoima ja merkitys menneisyyden ymmärtämisen kannalta, jos tutkijat olisivatkin perustaneet kirjansa “muistitietoon, huhuihin ja mahdollisesti tuhottuihin arkistoihin”.

Toisin kuin Holmila antaa ymmärtää, muistitiedolla on oma osansa sotahistorian tutkimuksessa. Huhutkin voivat olla syy käynnistää tutkimus. Mutta jos huhuja pidettäisiin dokumenttien veroisina lähteinä, meillä olisi ollut jo monta vuotta “varma tieto” satojen miesten teloituksesta kesällä I944 Huhtiniemessä. Mitä taas tuhottujen (tai tuhotuiksi kuviteltujen) arkistojen merkitykseen sota-ajan tutkimuksessa tulee, voidaan esittää seuraava sitaatti: “Moderni a monimutkaisesti organisoidussa valtiossa, jollainen Suomi toisen maailmansodan aikana epäilemättä oli, on ylipäätään vaikea hävittää lähteitä niin, ettei niiden sisältämien tietojen jäljille päästäisi jotakin kiertotietä edeten. Kopioita ja alkuperäisiäkin asiakirjoja tallentuu väkisinkin monelle taholle.”  Näin Heikki Ylikangas vuonna 2004.

Lehtiartikkelit ja muu mediajulkisuus kertovat tutkimuksista aina rajallisesti ja usein vajavaisesti. Valistuneen lukijan kannattaa sen vuoksi tutustua molempiin kirjoihin ja tehdä sen jälkeen myös itsenäisiä johtopäätöksiä. Terveen järjen käytöllä pääsee pitkille.

        OHTO MANNINEN, JUKKA KULOMAA,
     JARMO NIEMI NEN, JUKKA LI NDSTEDT,
      TAPIO NURMINEN, PASI JAAKKONENTweet

Asiaa on myöhemmin käsitellyt professori Heikki Ylikangas kirjassaan Romahtaako rintama? ja Tapio Nurminen kirjassamme Teloitettu totuus – kesä 1944.

Lisää aiheesta on myös Ylikankaan  ja Nurmisen blogeissa.

——————————————

Ilkka Nummela, Ruununraakit – totta vai näytelmä teoksessa Toivon historia, Jyväskylän yliopisto, Historian ja Etnologian laitos, Gummerus, Jyväskylä 2003, sivut 99–100.

…  voidaan arvioida, että 1930-luvun huonot ajat selvästi viivästyttivät koululaisten pituuden lisäystä, ja ilmeisen pitkäkestoisesti. Koululaisten kasvulukemissa palattiin Helsingissä iloisen kaksikymmentäluvun arvoihin vasta vuonna 1937. [25]

Kaksikymmentäluvun jälkipuoliskolla kutsun noista hylkäämisistä kaksi viidesosaa perustui riittämättömään ruumiilliseen kuntoon eli lähinnä keskenkasvuisuuteen tai yleiseen heikkouteen. Kolmekymmentäluvun keskivaiheilla vastaava suhdeluku oli supistunut yhteen kolmasosaan, mikä osaltaan kertoi parantuneista elinolosuhteissa maassamme. Kutsunnoissa vapautettiin suhteellisesti tarkastellen useammin siellä, missä leipä oli muutoinkin kireällä. [26]

Kapina-aika vaikutti itsenäisyytemme ensi vuosikymmenenä enemmän ajatuksiimme kuin myöhemmin. Monelle punaiselle armeija oli edelleenkin valkoinen armeija. Kun taloudellis-sosiaalinen asema oli Viljo Rasilan mukaan voimakkaasti vaikuttanut siihen, kummalla puolella vuonna 1918 taisteli [27], Ylikankaan esittämät perustelut tulevat paremmin ymmärretyiksi. Paremmassa taloudellisessa asemassa olevat tulivat näin ollen herkemmin otetuksi palvelukseen kuin huonommassa taloudellisessa asemassa olleet. Kyse on tässäkin osin pienemmästä enimmäispituudesta ja osin kasvun viivästymisestä. äin kutsun noissa hyväksytyksi tulemisen todennäköisyys näyttää kasvaneen siirryttäessä poliittisella mielipideakselilla vasemmalta oikealle. Nostomieheksi luokittelemisen kanssa on käynyt päinvastoin. Kutsuntatilastojen valossa näyttää siltä, että maailmansotien välisenä aikana hyvin huomattava osa vähäväkisistä kärsi viivästyneestä kasvusta. [28]

Poliittisella ekologialla on vankat perinteen maamme yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa. Jaakko Nousiaisen väitöskirja kommunismista vanhassa Kuopion läänissä kuuluu jo klassikoihin. [29] Eri puolueiden tukialueita Suomessa on tutkinut erityisesti Onni Rantala. Hänen tutkimukseensa voidaan tukeutua, kun selvitetään äärivasemmiston kannatuksen ja kutsunnoissa vapauttamisen yhteyttä. Rantalan vuosien 1907–1958 eduskuntavaaleihin pohjautuvan tutkimuksen mukaan kommunistien kannatuksella oli neljä koko lailla yhtenäistä ydinaluetta. Nämä olivat: a) Turun seudun hyvin suppea alue, b) Pohjois-Savo ja Kainuu sekä siihen liittyen osia Pohjanmaasta, c) Pohjanlahden perukka laajasti ymmärrettynä sekä d) Perä-Lappi. [30]

Seuraavassa asetelmassa on yhdistetty samaan nelikenttään Rantalan tutkimuksessaan määrittelemät kommunistien ydinkannatuksen kunnat (mukaan lukien erillispesäkkeet) sekä kunnat, joissa kutsukkaiden keskipituus Kansanravitsemuskomitean tietojen mukaan oli 166 cm tai vähemmän joko vuonna 1934 tai 1935. Rantalan aluemäärittely perustuu pitkäaikaiseen äänestyskäyttäytymiseen eri kunnissa ja osin myös toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan, joten ryhmittelyä voidaan pitää tämän tutkimuksen tarkoituksen kannalta suuntaa antavana. Vastaavasti pituustietojen kohdalla voidaan sanoa, että kuntatason keskiluvut pohjautuvat hyvin erilukuiseen joukkoon kutsukkaita kunnan asukasluvusta johtuen.

Kutsukkaiden         Kommunisten         Muualla              Yhteensä
keskipituus            kann. ydinalueella  

- lyhyt                     35                          68                       103
- muut                     93                         307                      400
- yhteensä              128                        375                      503 

Tilastollisen tarkastelun mukaan lyhytkasvuisuus ja äärivasemmistoa kannatusalttius liittyvät yhteen. Lyhytkasvuisuus ja palveluksesta vapauttaminen kulkivat myös käsi kädessä. Jo Linden aikanaan huomautti siitä, että alhaisemman elintason alueelta kotoisin olevat saavuttavat enimmäismittansa usein vasta 24 vuoden vaiheilla, kun ankeammat olot ovat viivästyttäneet kasvua. Myös kommunistien kannatus on liittynyt samanlaisiin olosuhteisiin.

Vanha Kuopion lääni tarjoaa hyvän esimerkin. Jaakko Nousiaisen tunnetun tutkimuksen mukaan läänin itäinen puoli eli pitkälti myöhempi Pohjois-Karjalan lääni suosi sosiaalidemokraatteja siinä missä läntinen puoli tuki kommunisteja. Reservin kertausharjoituksiin vuosina 1932–1937 osallistuneiden läänin maaseudun miesten keskipituus osoittautui olevan kaikissa läänin kihlakunnissa pienempi kuin maan kaikkien kihlakuntien miesten keskiarvo. Alueen poliittisen ilmaston ymmärtämisen kannalta huomion arvoista on, että läänin itäisten kihlakuntien keskipituudet jäivät jälkeen länsiosien asukkaista. Samaa voidaan todeta reserviläisten keskipainoista. [31]

Rantalan määrittelemistä kommunistien ydinalueista kuuluivat näiden reserviläistietojen perusteella Turun tienoota lukuun ottamatta keskimääräistä lyhempien miesten alueisiin. Tämä päti myös Pohjois-Savon ja Kainuun ydinalueeseen välittömästi liittynyttä osaa Keskipohjanmaata, jossa latvavesillä oltiin keskimäärin lyhyempiä kuin rannikon tuntumassa. [32]

On tuskin luultavaa, että poliittiset mielipiteet olisivat voineet väestötasolla olla perimmäinen syy kutsunnoista vapauttamiseen. Pikemminkin kyse on ollut saman lantin kahdesta eri puolesta, elintasovajeen kahdesta erilaisesta ilmenemismuodosta. Nostomieheksi nimeämissä oli myös kaksi puolta: ankeat olot viivästyttivät kasvua ja suunnitelmien mukaiset rivivahvuudet saatiin kokoon vajaillakin ikäluokilla. Suunnitelmien muututtua nostomiehiä tarvittiin riviin toisin kuin aikaisemmin.

__________________

VIITTEET

[25] Alho, Ensio, Huomioita koulunuorison kasvusuhteista. Duodecim 1940 (56); Nummela 1992, 43; Nummela 2000, 138–140.

[26] Komiteanmietintö 1940:5, Tutkimuksia kansanravitsemustilan parantamiseksi, Luku 4.A. Linden, V. F. Asevelvollistemme kuntoisuus, 278–279.

[27] Rasila, Viljo, Kansalaissodan sosiaalinen tausta. Helsinki 1968.

[28] Linden 1940, 299; Notkola, Veijo, Alueelliset kuolleisuuserot Suomessa 1950– 1975, tutkimus alueellisista kuolleisuuseroista ja niiden yhteydestä sosiaaliseen ympäristöön ja luonnonympäristöön. Helsingin yliopiston sosiologian laitoksen tutkimuksia 218. Helsinki 1980, 99.

[29] Nousiainen, Jaakko, Kommunismi Kuopion läänissä, Ekologinen tutkimus kommunismin joukkokannatukseen vaikuttavista tekijöistä Pohjois-Savossa ja Pohjois-Karjalassa. Helsinki 1956.

[30] Rantala, Onni, Suomen poliittiset alueet 1, Poliittisten aatteiden levinneisyys 1907–58 (2. p.). Turku 1970, 64–67.

[31] Linden 1940, 297.

[32] Linden 1940, 297; Rantala 1970, 68.

Tweet

Professori Heikki Ylikangas tulkitsee jatkosodan solmukohtia lähinnä kahdesta näkökulmasta: mitkä olivat NL:n tavoitteet kesällä -44 ja paljonko suomalaisia sotilaita teloitettiin — joko kenttäoikeuksien tuomitsemina tai omien upseerien ampumana. 

Jukka Kulomaan – Jarmo Niemisen Teloitettu totuus, jota Ylikangas kutsuu “vastakirjaksi”, on perusteellinen tutkimus, jossa jokainen Ylikankaan myytti perataan ja köykäiseksi todetaan. Kun Ylikangas aliarvioi kirjoittajien, Kulomaan, Niemisen, Mannisen, Nurmisen, Lindstedtin ja Jaakkosen, pätevyyttä, väite tuntuu epäoikeudenmukaiselta. Ylikankaan teesi, jonka mukaan kirja olisi “armeijan” tilaustyö, on naurettava.

Mitkä olivat NL:n tavoitteet kesällä -44? Ylikankaan mukaan NL:sta ei ollut vaaraa Suomen itsenäisyydelle, ja Stalin halusi vain takaisin Moskovan rauhan 1940, eli talvisodan rauhan, rajoille. Ohto Mannisen tutkimukset ja jo kesällä -44 saadut sotasaalisasiakirjat osoittavat, että puna-armeija olisi pysähtymättä edennyt Turkuun ja Vaasaan, ellei vastusta olisi ollut. Siksi Tali–Ihantalan, Vuosalmen, Viipurinlahden, Nietjärven ja lopulta Ilomantsin torjuntavoitot konkreettisesti pysäyttivät puna-armeijan. Välihuomautuksena totean, että viime aikoina ylistetyt “nuorten tutkijain” kirjat tuomitsevat ankarasti hengestään kamppailevan Suomen, joka Sari Näreen, Jenni Kirveen ja Oula Silvennoisen mukaan kävi “tuhoamissotaa”. Mitä sotaa NL kävi — olisi hyvä tietää. 

Kirjassa Teloitettu totuus on tarkkaan ja huolella selostettu nämä sotahistorian mustat luvut, eli montako sotilasta tuomittiin kuolemaan ja teloitettiin viime sodissamme. Sotilaitahan teloitettiin jo talvisodassa ja joitakin 1941–43, mutta nyt on kyse kesän -44 tapahtumista. Sotapelkuruudesta ja karkuruudesta teloitettiin 46 sotilasta ja SJS:n mukaan esimiehen ampumana 14, yhteensä siis 60. Kirjan tilastoissa analysoidaan jokainen Ylikankaan totena pitämä tapaus – ja perättömäksi todistetaan. 

Ylikankaan teoria perustuu yksinomaan luuloon, että suomalainen upseeri – rykmentin ja pataljoonan komentaja, komppanian päällikkö ja joukkueenjohtaja – vaani miehiään ja jos joku otti askelenkin taakse, niin luoti otsaan. Ylikankaan ajattelutapa on loukkaava suomalaista upseeria kohtaan, joka kaikissa historian käänteissä on ollut valtiojohdon uskollinen palvelija ja vaikeissakin paikoissa säilyttänyt hermonsa. 

Ajatellaanpa sitä, kun aseet syyskuussa -44 oh käännettävä entistä aseveljeä, Saksaa vastaan. Aseveljien joukossa oh lukuisia henkilökohtaisiksi ystäviksi tulleita, mutta suomalainen upseeri piti ilman yhtäkään poikkeusta upseerivalansa ja hoiti inhottavan savotan loppuun. Kuten Wolf Halsti kirjoissaan kertoo, hän kysyi aikanaan Hertta Kuusiselta, mikseivät NL:a vastaan sotimaan kieltäytyneet nyt lähteneet mukaan, kun heidän “oma” sotansa alkoi – saamatta vastausta. 

Ylikangas itse asiassa rakentaa teorioitaan sille kivijalalle, jonka Väinö Linna perusti. Siis siihen, että  suomalainen upseeri oli miehistön keskuudessa vihatumpi kuin ryssä. Niin hyvä viihdekirja kuin Tuntematon sotilas on, sotahistoriaa se ei ole. Jos suomalainen upseeri olisi ollut Linnan kuvaama öykkäri, emme nyt keskustelisi. Kirjan kuvaamia tapauksia, kuten everstiluutnantti Karjula ampuu sotamies Viirilän, oli toki muutama, mutta niitä ei “armeijan” taholta ole kiistettykään. Ylikangas taas heittää luvun 250 enempiä perustelematta – aivan sillä perusteella, että “täytyihän niitä olla”. Todisteita siis, herra professori.

Antti Pekola
majuri
PORITweet

Joulun ja uuden vuoden tienoissa on onneksi aikaa lukea tavallista enemmän. Itse luin muun ohella suurella mielenkiinnolla kirjan ”Teloitettu totuus”. Tämä viime syksynä ilmestynyt teos on perusteellinen vastine vajaata vuotta aiemmin ilmestyneelle Heikki Ylikankaan kirjalle ”Romahtaako rintama”.

Tavallisuudesta poikkeavista näkemyksistään tunnetuksi tullut historiantutkija Heikki Ylikangas esitti jatkosodan ratkaisutaisteluja kesällä 1944 käsitelleessä kirjassaan muun muassa, että suomalaiset teloittivat omia sotilaita tuntuvasti enemmän kuin virallisissa tiedoissa kerrotaan.

Tilanne rintamalla oli Ylikankaan mukaan karkaamisten vuoksi niin vaikea, että oli pakko turvautui äärimmäisiin keinoihin, jotta tilanne saatiin hallintaan. Hänen arvionsa mukaan karkureita ja kieltäytyjiä teloitettiin ja ammuttiin jatkosodassa yli 250, kun virallisissa tilastoissa luvuksi on esitetty sodan vuosista lähtien vajaat 60. Hänen mielestään tietoja on tarkoituksellisesti salattu.

Jukka Kulomaan ja Jarmo Niemisen toimittamassa ”Teloitettu totuus” -kirjassa osoitetaan useiden tutkijoiden voimin perusteellisesti ja kohta kohdalta, että Ylikankaan väitteet ovat pääosin perättömiä. Suomen armeijassa ei ammuttu omia enempää kuin virallisista tiedoista ilmenee.

Joku voi tietenkin ajatella, että on jokseenkin samantekevää, oliko omien ampumia noin 60 tai 250, kun karkureita oli kesällä 1944 kuitenkin kaikkiaan yli 11 000. Asialla on kuitenkin paitsi suuri inhimillinen myös periaatteellinen merkitys kahdessa mielessä. Ensinnäkin siksi, että omien miesten ampuminen rintamalla on tietenkin aina asia, jota täytyy pyrkiä kaikin keinoin välttämään. Näin kaikesta päätellen tapahtui Suomen armeijassa. Toisaalta on tietenkin tärkeää, että viralliset tiedot armeijan asioista näyttäisivät tältäkin osin pitävän paikkansa.

Tuore teos herätti kuitenkin terveellä tavalla myös useita uusia kysymyksiä. Yksi on tiedotusvälineiden rooli. Kirjassa osoitetaan, että monet isot tiedotusvälineet välittivät Ylikankaan esittämät näkemykset sellaisinaan melko kritiikittömästi. Tunnetun historian tutkijan tietoja ei kyseenalaistettu, vaikka jo kirjan julkistamistilaisuudessa niitä kohtaan esitettiin poikkeuksellisen voimakasta kritiikkiä.

Toinen tärkeä kysymys koskee muistitietoa. Kirjassa todetaan alan tutkijoihin vedoten, että niin kutsutun totuuden muistaminen on käytännössä mahdotonta. Ihmismuisti ei ole tapahtumia muuttumattomina säilyttävä arkisto, vaan muistaminen on jatkuvaa ja käytännössä samalla myös menneisyyden tulkintaa.

Tämä on hyvä huomata ja muistaa. Monissa asioissa.

Matti Jussila
Päätoimittaja

06.01.2009

http://www.uudenkaupunginsanomat.fi/index.php?option=com_content&view=category&layout=blog&id=8&Itemid=3&limitstart=2Tweet

Mitä siis tuona päivänä oikein tapahtui? Ja mitkä olivat seuraamukset? Seuraavassa artikkelissa pyritään esittämään eräs tiivistetty vastaus.

Kirjoittajana on Ilmo Kekkonen, yleisesikuntaeversti. Hän on perehtynyt syvällisesti Jatkosotaan ja erityisesti kesän 1944 taisteluihin sekä marsalkka Mannerheimiin. 

Professori Heikki Ylikankaan näkemys

Heikki Ylikangas on kirjassaan ja blogeissaan käsitellyt päivän tapahtumia. Ne voi seurauksineen tiivistää seuraavasti:

• 19.6. 44 oli suuren luokan käännekohta jatkosodan ja sitä kautta koko Suomen historiassa. 
• Ylipäällikkö muutti mieltään poliitikot yllättäen ja päätti hallituksen vaihdoksen ja rauhan hankkimisen asemesta ryhtyä puolustustaisteluun Saksasta pyydettävän avun turvin. 
• Perusteena oli 19.6. vihollistilannekatsauksen (VTK 12) kohta, jonka mukaan vihollisen päämääränä ei ollut Suomen valloitus, vaan hyökkäys rajoitetuin tavoittein. 
• Tällöin Mannerheim päätti, että hyökkäys oli mahdollista torjua, koska maan miehitys ei ollut enää uhkana. 
• Tilannearvio antoi myös perusteet puuttua horjuneen sotilaskurin palauttamiseen kovin kourin joutumatta siitä myöhemmin vastuuseen. 
• Tätä varten oli joukkojen 10.6. alkanut perääntyminen, – joka Ylikankaan mukaan jatkui 10 km päivävauhdilla –  pysäytettävä mihin hintaan hyvänsä. Oleellisena keinona oli kiinni otettujen ja yksiköistään erillään säilytettyjen karkurien joukkomittainen teloittaminen salaa ja laittomasti aiemman riviin palauttamisen sijasta ja kenttäoikeuksissa tuomitsemisen sijasta. 
• Asia käskettiin kenraali Erik Heinrichsin allekirjoittamalla puhelinsanomalla 20.6.44 muutama tunti ennen Viipurin menetystä. 
• Noin 150–160 rintamakarkurin teloitus johti osaltaan taistelutahdon nousuun ja rintaman kiteytymiseen. Hyökkäys torjuttiin Talin–Ihantalan taistelussa. Teloitukset ja ampumiset salattiin, asiakirjat hävitettiin ja mukana olleet vannotettiin vaikenemaan. Tapahtumat on paljastanut vasta Ylikangas syksyllä 2007. Tosin ns. Huhtiniemen huhu kohusi samasta asiasta jo 1980-luvulta alkaen. 
• Teloituksia jatkettiin 4.7.44 säädetyn kovennetun sotaväen rikoslain perusteella. Vain nämä ja eräät esimiesten ja vartiomiesten lailliset aseenkäyttötapaukset on virallisesti myönnetty ja tiedot taltioitu. Armeijan ilmoitukset eivät kuitenkaan ole luotettavia.

Oma näkemykseni tilanteesta

Kirjassa ”Teloitettu totuus” sekä useissa muissa yhteyksissä on selvitetty Marskin päätöksen torjuntataistelusta syntyneen ennen 19.6. ja tuon päivän tietojen lähinnä vahventaneen hänen ratkaisuaan.

Näkemykseni voidaan tiivistää seuraavasti:

• Hyökkääjän tarkoitus oli tuhota Suomen päävoimat ja luoda edellytykset hyökkäyksen jatkolle maan sisäosiin. Stalin uskoi Suomen puolustuksen ja poliittisen vastarinnan luhistuvan, kun kenttäarmeija lyötäisiin. Väistämätön seuraus olisi maan antautuminen.
• Mannerheim oli antanut 15.6. luvan vetäytyä viivyttäen ja taistelukyky säilyttäen VKT-asemaan, jossa oli ryhdyttävä torjuvaan puolustustaisteluun. Ylipäällikkö vakuuttui jo useita päiviä ennen 19.6. tilannekatsausta, että rintaman olisi nyt kestettävä, koska Viipurin jälkeen ei olisi enää joukkoja murtojen tukkimiseen.
• Paasosen katsaus ei muutenkaan antanut aihetta mihinkään jyrkkään käännökseen, sillä hän esitti monia epävarmuustekijöitä. Ne olivat jatkoa ja täydennystä aiempiin katsauksiin. Näistä todettakoon tiivistetysti:

1) Yleisoffensiivi oli vasta kehittymässä, sillä suurhyökkäys myös Aunuksessa saattoi alkaa koska tahansa.

2) Maihinnousut esimerkiksi Koiviston alueelle olivat mahdollisia.

3) Hyökkääjän oli helppo keskittää Kannakselle lisää reservejä. Toistaiseksi joukkoja ei ole haluttu sitoa maatamme vastaan enemmän kuin välttämätön tarve vaatii.  

4) Vihollisen voimia oli sulloutunut nimenomaan Viipurin alueelle.

5 )Taistelujen kulusta sekä Kannaksella että lännessä (siis Normandiassa IK)  riippuu jatkuuko offensiivi vai asettuuko vihollinen puolustukseen saavuttamalleen tasalle.

•  Jälkiviisaudella voidaan todeta Paasosen arviointi varsin oikeaan osuneeksi.
  
• Professori Ylikangas on tulkinnut katsauksen ja omien joukkojen tilanteen sekä suppeasti että täysin virheellisesti.

Mannerheimin päätökset 19.6.1944

Käsitykseni mukaan kyseessä oli Mannerheimille tyypillinen harkinta kahden vaihtoehdon välillä ennen päätöksen tekoa. Hänen johtamiselleen oli ominaista välttää päätöstä ennakkoarvioiden perusteella. Hän halusi aina konkreettiset tiedot perusteiksi ja teki päätöksen vasta tultuaan itse vakuuttuneeksi sen oikeellisuudesta ja tarpeellisuudesta. Hän ei missään tilanteessa harjoittanut kollegiaalista päätöksentekoa eikä laajoja neuvotteluja sen perustaksi, vaan teki päätöksensä hyvin itsenäisesti.

Muistelmissaan (1952) hän hyvin lyhyesti toteaa 19.6. 44 kohdalla:

“Katsoin asiakseni ilmoittaa presidentille, etten pitänyt hallituksen uudelleen muodostamista suotavana ennen tilanteen vakautumista. Sellainen toimenpide olisi toisaalta vaikuttanut vahingollisesti armeijan mielialaan ja toisaalta ollut omiaan saattamaan Saksasta saapuvat tavarantoimitukset vaaraan”.

Mistään suuren luokan käännekohdasta hän ei mainitse. Tämä viittaa päätöksen kiteytymiseen jo aiemmin, ehkä juuri 15.6. Tämä ratkaisu ikään kuin naulattiin lopullisesti kiinni 19.6., jolloin Mannerheim luopui hallituksen vaihdosta rauhantunnustelua varten ja otti ratkaisukseen taistelun Saksan tuella. Siinä suhteessa päivä kyllä oli historiallisesti merkittävä.

• Marski antoi velvoittavan päiväkäskyn ”jyrkästä torjuntataistelusta”. Kannaksen joukkojen komentajalla Oeschilla oli tiukka käsky pitää Viipuri–Kuparsaari–Taipale-tasa (VKT-asema).
• Saksalta pyydettiin viittä-kuutta divisioonaa Luumäen linjalle, mutta avun ehdoksi tuli taistelu Viipuri–Vuoksi-tasalla. Se painotti entistä enemmän torjunnan tärkeyttä pääasemaksi määrätyllä VKT-linjalla.

Menettely oli Mannerheimille tyypillinen. Päätöksen tehtyään Marski piti siitä itsepintaisesti kiinni.  Sekin oli hänelle ominaista. Sen sai 20.6. kokea Mikkeliin saapunut ministeri Väinö Tanner. Hän epäili Saksan avun ehtimistä ja riittävyyttä. Mannerheim piti päänsä, vaikka hänellä ei siinä vaiheessa ollut sen kummempia tietoja kuin Tannerilla.

Tapahtumien kulku 19.6.44 jälkeen

Käsitykseni mukaan tapahtumien kulku todistaa näkemykseni oikeiksi. Päätöksen tehtyään Mannerheim oli horjumaton. 

• Kannaksen joukkoja ei ollut tarpeen pysäyttää karkurien teloituksin tai muinkaan erityistoimin. Yhtymät perääntyivät viivyttäen pääosin järjestyksessä osin jossain määrin sekasorrossa. Ne ryhmittyivät suunnitelmien ja käskyjen mukaisesti 18-20.6. aikana VKT-asemaan. Lento-osasto Kuhlmey oli taistelussa mukana jo 19.6. ensimmäisenä Saksan apuna. Materiaalia oli tullut jo aikaisemmin mm. 12. 6. lisää panssarintorjunta-aseita.
• Viipurin menetys 20.6. oli tietysti järkytys. Kaupunkia ei kuitenkaan käsketty vallata takaisin, vaan annettiin oikeus tarkistaa rintamalinjan kulku. Tehdyistä päätöksistä pidettiin muutoin kiinni.Päämajoitusmestari kenraaliluutnantti Airo: Uusien asemien valinta on perustunut panssareille epäedulliseen maastoon ja laajojen vesistöjen hyväksikäyttöön.  
• Heinrichsin ”karkurikäsky” annettiin 20.6.44 illalla kiristyneen rintamatilanteen ja huolestuttavaksi kasvaneen karkuruuden johdosta. Marski hyväksyi tehostetut toimet karkuruuden hillitsemiseksi, mutta ei käskenyt mitään voimassa olevista laeista poikkeavia järjestelyjä. Illalla saatiin tieto Saksan nopeasta ase- ja joukkoavusta. Lisää aselaivoja tuli jo 21.6. Saman päivän aamuna Heinrichs totesi Viipurista: ”Arvovaltamenetys, muttei taktisen tilanteen heikennys.”  
• Presidentti ja hallitus olivat valmiita jatkamaan rauhantunnusteluja. Ryti ja ulkoasiainvaliokunta tulivat 21.6. Mikkeliin. Marski halusi päätöksensä mukaisesti lykätä virallista rauhankontaktia. Suurhyökkäys Syvärillä alkoi. 
• Aamulla 22.6. lähti Ruotsin kautta tiedustelu rauhanehdoista. Mannerheim painotti ulkoministeri Ramsaylle ajatustaan, että rintama oli Saksan avulla vakiinnutettava, jotta rauhanneuvottelut voitaisiin aloittaa. Saksan ulkoministeri Ribbentrop saapui Helsinkiin illalla. 
• Myönteinen uutinen rintamalta saatiin 23.6., kun hyökkäys Kivisillansalmella torjuttiin. Taistelut laajenivat Viipurin koillispuolelle. Samana päivänä saatiin tieto yhden saksalaisen divisioonan siirtämisestä Virosta Suomeen ja Viipurin seudulle 27.6. mennessä. 
• Presidentti Ryti, ulkoministeri Ramsay ja puolustusministeri Wallden tulivat taas Päämajaan 24.6. klo 17.00. Mannerheim vaati ”energisesti” sodan jatkamista ja avun ottamista Saksalta. Hän oli päätöksensä tehnyt. 
• Selvittelyt Saksan avusta ja sopimuksesta sen kanssa jatkuivat 25.6. Samana aamuna alkoi suurhyökkäys Talissa. Karkuruus oli tehostetuin toimin saatu pääpiirtein kuriin, mutta se jatkui melko suurena. Pääosa karkureista pysäytettiin jo rintaman läheisyydessä. Kauemmas selustaan koottujen karkurien palauttaminen yhtymiinsä oli käynnistetty. 
• Ryti-Ribbentrop sopimus allekirjoitettiin 26.6. 44 suurtaistelun riehuessa Talin -Talinmyllyn – Portinhoikan alueella. Samana päivänä saatiin NL:n vaatimus ehdottomasta antautumisesta. 
• Moskovassa allekirjoitettiin 28.6. 44 Leningradin rintamaa komentavalle marsalkka Govoroville tarkoitettu ohje toiminnasta Suomen antauduttua. Se käsitti 56 kohtaa. Asiasta ei Suomessa tuolloin tiedetty. 
• Sotaväen rikoslakia tarkistettiin eduskunnassa 4.7.1944. Tuolloin toistunut karkuruus ja sotapelkuruus määrättiin tietyin edellytyksin myös kuolemalla rangaistaviksi. Kuolemantuomio voitiin kenttäoikeuden päätöksellä määrätä toimeenpantavaksi välittömästi ilman sotaylioikeuden tarkistusta. Tällä haluttiin välttää tilanteita, joissa esimiehet joutuisivat käyttämään asetta karkuruuden hillitsemiseen. Siihen oltiin yleisesti haluttomia. 
• Karkurien käsittelystä annettiin tarkistettu ohje heti 4.7. Uuden lain perusteella teloitettiin karkureita 9.7. alkaen. Teloitusten pääosa toimeenpantiin 15.7. jälkeen. Teloitusten suhteellisen myöhäinen ajankohta johti siihen, että niillä ei enää ollut merkitystä taistelujen kannalta. Tätä voidaan jälkikäteen aiheellisesti kritisoida. Myöhäisillä teloituksilla haluttiin toisaalta osoittaa, että kurinpidossa oltiin tosissaan. Samaan aikaan tosin sotaylioikeudet lievensivät kaikki tarkistettaviksi tulleet karkurien kuolemanrangaistukset vapausrangaistuksiksi.
• Pääosa karkureista palasi riviin. Osa määrättiin erityisiin työosastoihin. Karkuruuden loppuselvittelyissä tuomittiin yli 6 000 miestä vapausrangaistuksiin palvelusvelvollisuudella. Karkureista ja kieltäytyjistä 46 teloitettiin tuomioistuimen päätöksellä ja 14 sai surmansa esimiehen tai vartiomiehen laillisen aseenkäytön perusteella. Lukumäärä on hyvin pieni karkuruuden laajuuteen nähden. Kokonaisuutena karkuruutta käsiteltiin voimassa olevien lakien mukaisesti. Muutamia tapauksia otettiin sodan jälkeen tuomioistuinten  käsittelyyn. 
• Talin-Ihantalan suurtaistelu jatkui 5.7. asti. Torjunta onnistui Itä-Karjalasta tuotujen vahvennusten avulla. Taistelu vaimeni vähitellen ja 8.7. torjuntavoitto oli selviö. Hyökkäys torjuttiin myös Viipurinlahdella 9.–10.7. saksalaisen 122. Divisioonan avulla. Hyökkäys Vuosalmella hiljeni heinäkuun puoliväliin mennessä. Laatokan pohjoispuolella saatiin voitto Ilomantsissa 1.–8.8.44. 
• Päätös valita taistelu Saksan avulla johti siis aikanaan torjuntavoittoihin. Ne puolestaan avasivat tien presidentin ja hallituksen vaihdokseen ja edelleen rauhaan kovin ehdoin, mutta itsenäisyys säilyttäen. Ehdoton antautuminen rauhan hintana tuskin olisi itsenäisyyttä säilyttänyt.

Päätäntä

Kesän 1944 dramaattisia ja kohtalokkaita tapahtumia voidaan arvioida monilla tavoin. Uusia näkökulmia tuntuu löytyvän yhä edelleen. Jälkikäteen ei tapahtumien kulkua kuitenkaan voida muuttaa, eikä luoda uusia tapahtumia, vaikka niille löytyisi hyviäkin perusteita. On hyväksyttävä totuus sellaisena kuin se on ollut riippumatta siitä, miellyttääkö se tai ei. Siksi tässäkin esityksessä pysytään tapahtuneissa tosiasioissa.

19.12.2008
Ilmo Kekkonen
Yleisesikuntaeversti

KESKEISET LÄHTEET

- Kulomaa Jukka – Nieminen Jarmo (toim): Teloitettu totuus – kesä 1944. Jyväskylä 2008.

- Mannerheim C.G.E: Muistelmani. Toinen osa. Helsinki 1952.

- Sotilasaikakauslehdet 11 ja 12/2007.

- Ylikangas Heikki: Romahtaako rintama? Suomi puna-armeijan puristuksessa kesällä 1944. Keuruu 2007 sekä blogit www.blogs.helsinki.fi/hylikang/

- Päämajan vihollistilannekatsaus numero 12.

Tweet

Artikkelissa toimittaja pohti myös Lindstedtin toista julkista roolia seuraavasti:

“Oikeushistorioitsijana hän on osallistunut debattiin jatkosotakesän 1944 teloitusluvuista, joita emeritusprofessori Heikki Ylikangas on arvioissaan nostanut totuttua korkeammiksi.

Tämän syksyn Teloitettu totuus -teoksessa Lindstedt kollegoineen päätyy 60 varmaan tapaukseen, kun taas Ylikangas on esittänyt noin 250 teloitetun ja ammutun lukumäärää.

Mistä syntyy niinkin leveä kuilu tutkijoiden välille?

- Ylikangas laskee mukaan huomattavasti epävarmemmat tapaukset ja päättelee, että näin on täytynyt olla. Mutta päättelyissäkään ei ole mukana kovasti sellaista, mikä viittaisi vahvaan todennäköisyyteen, Lindstedt huomauttaa.

- Historiantutkijoista monet lähtevät siitä, että täytyy olla enemmän näyttöä kuin mitä Ylikangas tähän mennessä on tarjonnut.

Lindstedtin mielestä professori ja hän tutkivat osittain eri ilmiöitä, sillä Ylikangas on sisällyttänyt nimiluetteloonsa myös kotirintamalla kuolleita, kuten pidätettäessä ammuttuja metsäkaartilaisia.

- Itse olen huomioinut vain armeijassa sotaoikeuden päätöksellä teloitetut sekä sellaiset, jotka esimies järjestyksenpitovaltuuksin on ampunut rintamalla.

Kansallisesti herkkien aiheiden tutkimista Lindstedt pitää tuiki tarpeellisena. Esimerkkeinä merkittävistä hankkeista hän mainitsee Sotasurmat 1914-1922 -projektin ja uudemman Luovutetut -projektin, jotka ovat tuottaneet hyödyllisiä tietokantoja ja luoneet perustaa jatkotöille.”

—————————————————-

Saas nähdä, laukaiseeko em. haastattelu jo perinteisiksi muodostuneet henkilökohtaiset vähättelyt ja herjat? Näin äkkiseltään tulkittuna on, että kyllä pitäisi! 

Tälläisia henkilökohtaisia piikittelyjä ovat olleet esimerkiksi toisen henkilön nimeäminen amatööriksi tai harrastelijaksi, myös syntymäviisautta on viljelty. Samaan sarjaan on kuulunut arvioijan – siis arvioijan – oman egon nostaminen ylitse muiden. Muita yleisesti tunnistettavia piirteitä vähättelyssä ovat olleet termien salaaminen, virallinen ja tarjoiltu käyttäminen. Sivistyneempiä, tosin kansanmiehelle vaikeammin miellettäviä usein käytettyjä verbejä ovat olleet masinoida ja imperioida. Uusimmaksi piirteeksi on muodostumassa kateuden analysointi.

Tyypillistä aiemmille herjoille on ollut että herjaaja ei ole koskaan kyennyt osoittamaan lukijalle, että herjattava olisi väärässä. 

Terveisin
Jarmo NieminenTweet

Joukko sotahistorian ja oikeustieteen tutkijoita tyrmää uudessa kirjassa Teloitettu totuus emeritusprofessori Heikki Ylikankaan tulkinnat kesän 1944 rintamakarkuruudesta.

Arvostelua herättää etenkin Ylikankaan väite noin 250 teloitetusta tai esimiehen ammuttamasta suomalaiskarkurista.

Kirjoittajien joukossa on muun muassa oikeustieteen tohtori Jukka Lindstedt, jonka mukaan Ylikankaan laskelmat perustuvat pääosin pelkälle spekulaatiolle, ei siis faktoihin, arkistolähteisiin.

Ylikangasta arvostellaan myös historiantutkimukseen kuulumattomista metodeista. Tällainen on esimerkiksi vetoaminen siihen, että omia arvioita tukevat lähteet on yksinkertaisesti hävitetty. Vuosi sitten ilmestyneessä omassa kirjassaan Ylikangas nimittäin totesi, että arkistoja oli hävitetty, koska suuri osa surmista oli hänen mielestään laittomia.

“Huhtiniemen tien” ongelma

Upseerien oikeus aseenkäyttöön kurin- ja järjestyksenpitotoimien yhteydessä sisältyi jo vuoden 1920 sotaväen järjestyssääntöön. Kyse ei Jukka Kulomaan mukaan ollut mistään yksinomaan kesään 1944 liittyvästä valtuutuksesta. Sen nojalla ammuttiin päämajan tilaston mukaan vuoden 1944 kesällä 11 miestä. Ylikankaan mukaan tämä luku oli 40-50.

Kun eroa ei voi selittää arkistolähteillä, Ylikangas turvautuu salaamisselitykseen. Samalla palataan Kulomaan mukaan “Huhtiniemen tielle”.

-Siellä ratkaisemattomaksi ongelmaksi jää se, että salaamis- ja peittelyoperaatiota ei kyetä todistamaan. Voidaan hyvällä syyllä kysyä, miksi salaamiseen pitäisi ryhtyä, kun aseenkäyttö pakenijaa vastaan oli luvallinen toimenpide. Monet armeijakuntien ja divisioonien komentajat – säilyneiden asiakirjojen mukaan – päinvastoin mahdollisimman selväsanaisesti kehottivat siihen, Kulomaa kirjoittaa.

Vuoden 1944 kesäkuun lopun tapahtumien väitettyä salaamista ei tue myöskään se, että panssaridivisioona ilmoitti päämajaan vielä 25. heinäkuuta yhdestä Talin taistelujen aikana (29.6.) tapahtuneesta ampumisesta. Kyse oli etulinjasta paenneesta sotilaasta.

Jukka Kulomaa tarkasteli väitöskirjassaan jatkosodan sotilaskarkuruutta.

http://www.mtv3.fi/uutiset/arkisto.shtml/arkistot/kotimaa/2008/10/726506
Tweet