Hyökkäys Helsingin saariston kesällä 1906

 

Levottomuudet Viaporissa olivat alkaneet jo syksyllä 1905. Olot linnoitussaarilla olivat huonot. Ruoka oli ala-arvoista, pennalismi rehotti raakuudessaan ja kunnolliset majoitustilat puuttuivat sadoilta. Tilanne kärjistyi, intohimot leiskuivat. Tyytymättömät muodostivat linnoituskomitean. Linnoituksen miehistö esitti heinäkuun puolivälissä vuonna 1906 vaatimuksia olojensa parantamisesta. Linnakkeen päällikkö suostuikin muutamiin vaatimuksiin ja miehistön täytti into saavutetusta voitosta. Pietarista lähetettiin kuitenkin uusi komissio tutkimaan asiaa. Päällikkö erotettiin ja uusi päällikkö, kenraalimajuri Vladimir von Laiming perui edeltäjänsä lupaukset.

 

Sotilaskapina

Alun perin oli suunniteltu laajan läpi koko Venäjän ulottuvan kapinan aloittamisesta vuoden 1906 elokuun puolivälissä. Kapinan piti alkaa agraarilevottomuuksina ja sitten vetää kaupungeista sotaväki mukaan. Levottomuuksien tuli jatkua kaupungeissa yleislakkoina. Itämeren Laivasto oli saatava liittymään kapinaan ja sen tuella vallattaisiin Kronstad, Sevastopol ja lopuksi jos vielä tarvittaisiin niin sitten Viaporin kaupunki. Kapina syttyi kuitenkin Viaporista liian aikaisin, itsestään, huonosti valmisteltuna ja yllättäen itse vallankumouksen sotilasjärjestön keskuskomiteankin.

 

Kapinan taustavoimana oli bolsevikkien maanalainen sotilasjärjestö. Se vaikutti aktiivisesti Suomeen sijoitetun sotaväen keskuudessa. Keskuspaikkana oli Helsinki. Järjestö toimii yhteistoiminnassa suomalaisten punakaartin kanssa. Kapinan johtomiehiksi kohosivat sosiaalidemokraattiset upseerit aliluutnantit Arkadi Jemel’janov ja Evgeni Kohanski sekä alikapteeni Sergei Tsion. Suomalaisena yhdysmiehenä oli suurlakon aikaisen punakaartin johtaja kapteeni Johan Kock. Hän oli valmistunut upseeriksi Riikan kadettikoulusta vuonna 1882.

 

Viaporin linnoitukseen kuului 10 tykistökomppaniaa, 10 jalkaväkikomppaniaa muodostaen linnoitusjalkaväkirykmentin ja Miinakomppania. Kokonaisvahvuus oli 3.500 miestä. Heistä tykkimiehiä oli 1.800, jalkaväkeä 1.500 ja miinoittajia 250 miestä. Viaporin vastuualueeseen kuului merialueineen nykyisen Suomenlinnan pääsaaret (Länsi-, Pikku ja Iso Mustasaari, Susisaari sekä Kustaanmiekka), Vallisaari ja Kuninkaansaari, idässä Santahamina, lännessä Harakka ja Särkkä sekä takana Kruunuvuoren selällä Lonna ja Vasikkasaari.

 

 

 

Linnakkeen päällikkö, komendantti Laiming sai vihiä kapinahankkeista. Hän oletti vallankumouksellisten maihinnousun olevan tulossa Viaporiin ja käski miinoittaa linnoituksen lähivedet. Santahaminan miinakomppania määrättiin miinoittamaan (28.7.) Viaporiin johtavat meriväylät. Kun miinoittajille selvisi, että on kysymys tulevan kapinan estämisestä, koko miinakomppania kieltäytyi työstä. Seuraavana päivänä vastalauseet ja joukkokokoukset jatkuivat.

 

30.heinäkuu – Maata ja vapautta

Aamulla (30.7.) miinakomppania kieltäytyi lähtemästä palvelukseen. Viaporin komendantti käski Santahaminan kaksi jalkaväkikomppaniaa riisumaan miinoittajat aseista ja vangitsemaan sen miehistön. Laiming alensi miinakomppanian aliupseerit rivimiehiksi ja määräsi komppanian sulkeisiin sekä arestiin. Santahaminassa oli tuolloin pidätettyjen lisäksi yhteensä viisi jalkaväkikomppaniaa, kolme tykistökomppaniaa, alokaskomppania ja viestikomennuskunta. Kun osa vartijoista oli pidätettyjen puolella, nämä saivat yhteyden vallankumouksellisiin tykkimiehiin pyytäen apua vapautuakseen.

 

Iltahuudon jälkeen tykkimiehet esittivätkin päällystölleen vaatimuksen pidätettyjen vapauttamiseksi. Kun tähän ei suostuttu, he ryntäsivät väkivalloin vapauttamaan miinakomppanian. Se ei onnistunut. Kapinalliset siirtyivät saaren kaakkoisrannalle. Santahaminan Papinlahdella taisteltiin kapinallisten ja jalkaväkikomppanioiden välillä. Kolmen tykistökomppanian miehet onnistuivat pääsemään Kuninkaansaareen vieden mukanaan kaikki lähirantojen veneet sekä kivääreitä, konekivääreitä ja jopa tykkejäkin. Miinakomppania jäi edelleenkin Santahaminaan eristyksiin. Kuninkaansaaresta, jossa oli nyt viisi tykistökomppaniaa, tuli suunnitelmankin mukaisesti kapinan keskus. Sen patterit miehitettiin, tykit ladattiin ja salkoon nostettiin punainen kapinalippu. Myöhemmin lipussa luki ”Maata ja Vapautta”. Kuninkaansaari oli linnoitettu lujasti joka puolelta. Saarella sijaitsi myös Viaporin varsinaiset ammusvarastot. Myös Vallisaaren kaksi tykistökomppaniaa liittyivät kapinallisiin. Molempien saarien tykit suunnattiin Santahaminaan ja aloitettiin saaren keski- ja pohjoisosien leirien pommitus. Tähän tulitukseen Santahaminasta vastattiin jalkaväkikomppanioiden kivääri- ja konekivääritulella.

 

Ensimmäinen taistelupäivä

Kenraali Laiming sai vahvennukseksi (31.7.) aamuyöstä Helsingin Turun kasarmilta 5. ja 6.Komppanian 2. Suomenmaalaisesta tarkka-ampujarykmentistä (2.Tark.amp.R) sekä konekivääriosaston 1.Suomenmaalaisesta tarkka-ampujaprikaatista (1.Tark.amp.Pr). Laiming kuljetti vahvennukset, 300 miestä, Bomba-laivalla Viaporin keskuslinnoitukseen.

 

Kello 02.50 Helsingin santarmieversti Zhilinin lähetti ensimmäisen sähkeen Pietariin: ”Viaporissa sotilaskapina. Miinakomppania ja linnoitustykistöväki tarttuneet aseisiin, vallanneet patterit ja konekiväärit. Illasta alkaen kapinalliset ovat pommittaneet linnoitusta. Tilanne kriitillinen, kuolleita on. Helsinki on ilman sotaväkeä. Kovasti pelkään, että sotilaskapinaan yhtyy punakaarti, sosiaalivallankumoukselliset, yleensä pelkään upseerien kohtaloa. Kapinan yhteydessä alkoi kaupungissa lakko.”

 

Vaikka sotilasjohdolla oli ennakkotietoa kapinavalmisteluista, silti siihen nousu yllätti ja aiheutti melkoisen paniikin Pietaria myöden.

 

Viaporin Keskuslinnoitus (Iso Mustasaari ja myös Pikku Mustasaari) oli hallituksen joukkojen hallussa samoin kuin Santahaminan leirit. Santahaminan Eteläkärjen patteri oli aluksi kapinallisten hallussa. Aamuun mennessä kapinalliset olivat vallanneet Kuninkaansaaren, Vallisaaren, Kustaanmiekan ja Susisaaren. Tosin Vallisaaren kahden patterin tykkimiehet pysyttelivät puolueettomina aina iltaan asti, jolloin he liittyivät kapinallisiin. Heti aamulla suunnattiin Kuninkaansaaren ja Vallisaaren käännettävät tykit kohti Santahaminaa. Tulituksen kohteena olivat saaren keskiosan varastot ja pohjoispään jalkaväen laaja kasarmialue. Kustaanmiekan tykit käännettiin ja avattiin tuli Suomenlinnan pääsaarille kuten konekivääreilläkin. Hirvittävä tykkien pauke jymisi ilmassa. Tulitus teki suurta tuhoa kaikkialla linnoituksessa. Koko linnoitus peittyi tykkien tulituksessa valkoiseen savuvaippaan, jonka sisältä leimusivat palavat talot Suomenlinnassa ja Santahaminassa. Tulituksissa tuhoutui suuri määrä Viaporin keskuslinnoituksen ja Santahaminan rakennuksista.

 

Päivällä Viaporin sotilaiden perheet siirrettiin saarilta Helsinkiin ja majoitettiin Unioninkadun venäläiseen sotasairaalaan. Viaporin saarilla kapinallisiin oli liittynyt kahdeksan linnoitustykistön komppaniaa, yhteensä noin 1.600 miestä. Komendantille uskollisia joukkoja oli aluksi kahdeksan linnoitusjalkaväen komppaniaa, eli noin 1.500 miestä. Ensimmäisen taistelupäivän aikana voimasuhteet olivat siis lähes tasan. Osa joukoista pysytteli puolueettomina.

 

Helsingissä oleva Sosiaalidemokraattisen Sotilasjärjestön Keskuskomitea, eli Bolshevikkien suomenmaalainen sotilasjärjestö, käynnisti toimenpiteet kaupungissa olevien merimiesten, jalkaväen ja laivojen nostamiseksi kapinaan. Aamulla kello 8 myös Viaporin laivastokomppania, 300 miestä, nousi kapinaan Katajanokan merikasarmeilla. Vallankumoukselliset olettivat satamassa olleiden risteilijöiden Trukmenez, Emir Buharskij ja Finn liittyvän kapinaan. Toisin kuitenkin kävi. Päällystö lukitsi omat matruusinsa laivojen kansien alle ja avasivat itse konekivääreillä sekä laivatykeillä ampuen tulen merikasarmeihin. Merikasarmin kapinalliset pidättivät upseerinsa, asettivat vartiot ja pukeutuivat siviileiksi. Aseita myös jaettiin kaupungista saapuville suomalaisille työläisille ja punakaartilaisille. Seuraavaksi kapinalliset päättivät vallata Katajanokan päävartion ja laajentaa sotilaskapinan Helsinkiin. Tämä ei toteutunut. Kapinallisten suunnitelman estivät Uspenskin katedraalin siltojen kohdalla kasakat ja kaksi jalkaväkikomppania 2.Tark.amp.R:stä. Pieni osa kapinallisista pääsi veneillä Helsinkiin, pääosan antautuessa. Illalla merikasarmit olivat tsaarille uskollisten joukkojen hallussa. Edellä mainittujen 2.Tark.amp.R:n komppanioiden ja Orenburgin kasakkaosaston 6.Sotnian lisäksi Helsingin varuskunnassa oli 1.Tark.amp.R:n I P, kenttäsantarmiston 6.Eskadroona, sekä Suomenmaalaisen tykistörykmentin ja 1.Vuoristotykistöosaston komennuskunnat.

 

Vallankumoukselliset kokoontuivat kahteen kertaan päättämään Lonnan saarella olevan Miinakomppanian pyrokseliinivaraston räjäyttämisestä. Räjähdysvoima olisi riittänyt tuhomaan hallituksen joukkojen hallussa olevan Keskuslinnoituksen. Mutta samalla olisi tuhoutunut Vallisaaren valtaajat, Katajanokan alue sekä aiheutettu suurta tuhoa Helsingissä. Räjäyttämisestä luovuttiin, koska se olisi aiheuttanut suuret tappiot omille joukoille. Samalla arveltiin myös, että tuhovaikutus Helsingissä olisi muuttanut silloisen helsinkiläisten vallankumouksellisia kohtaan osoittaman kansalaismyönteisyyden kielteiseksi suhtautumiseksi. Lopuksi arveltiin räjähdysainevarastoa tarvittavan tulevia miinoitusoperaatioita varten mahdollisessa hallituksen joukkojen laivastohyökkäyksessä.

 

Helsingin punakaartin sabotaasiosastot

Punakaartit oli perustettu syksyllä 2005 turvamaan demokraattinen eduskuntauudistus. Korkeimpana taistelukeinona ajateltiin suurlakkoa. Tosin myös tiedostettiin, että edessä saattaa olla radikaalimpiakin toimenpiteitä, mikäli Venäjällä kehittyy kapinointi vallankumoukseksi.

 

Helsingin punakaartiin kuului 30 komppaniaa. Yksi komppanioista oli muodostettu entisistä sotilaista, tosin lähinnä paraateja varten. Muissa komppanioissa oli muutamia entisiä sotilaita. Aseita oli jaettu kivääri 100 miestä kohden. Kaartissa oli yksi suomalainen upseeri, kapteeni Kock. Jo aiemmin oli Helsingin punakaartiin perustettu Pasilan konepajan ammattiosaston jäsenistä koottu rautatiekomppania. Illalla (31.7.) komppania määrättiin vartioimaan rautatielinjaa ja estämään hallituksen joukkojen tulo kaupunkiin. Rautatiekomppaniasta ja muista punakaartilaisis ta muodostettu 100 miehen osasto lähetettiin särkemään Helsinki-Pietari junarataa. Tämä osasto, ns. ensimmäinen pataljoona, räjäyttikin rautatiesillan Simolassa ja rikkoi rataa Tikkurilassa. Samana päivänä Helsingin punakaartilaiset rikkoivat radan myös Riihimäen asemalla. Lisäksi rataa rikottiin useissa kohdin Riihimäen-Hyvinkään, Helsingin-Turun sekä Simolan-Vainikkalan välisillä rataosuuksilla. Junaliikenne hidastui melkoisesti, tosin radan rikkomiset eivät estäneet hallituksen joukkojen keskityksiä. Punakaartien toiminta olikin muodostamassa vakavan uhkan joukkojen tuleville keskittämiselle, mikäli kapina pitkittyisi tai laajenisi. Tämä ymmärrettiin Venäjän armeijan johdossa. Kapinan pitkittyminen edistäisi vallankumouksellisten tavoitteitta.

 

Toinen punakaartin pataljoona levittäytyi rautatielinjalle Eläintarhan puistoon. Kolmas pataljoona ryhmitettiin pitkin Töölön tietä. Pataljoonien tehtävänä oli pysäyttää hallituksen joukkojen tulo Helsinkiin. Loput punakaartilaiset jakoivat ja kuljettivat aseita kaupungin varastoilta, ”työväentaloilta”, rintamille. Punakaartilaiset esiintyivät kaikkialla kaupungissa aseistettuina. Kockin tukikohta sijaitsi Eläintarhan puiston Linnunlaulussa. Itse puistoalue toimi punakaartilaisten vartioituna harjoituspaikkana.

 

Saman päivän kuluessa (31.7.) Kock oli julistanut Helsingissä yleislakon, mitä ei kuitenkaan täysin noudatettu. Tähän vaikutti mm. se, että Kock oli ollut punakaartin johtajana vasta puoli vuotta, ja toisaalta hän ei ollut toiminut aiemmin Helsingin työväenliikkeessä. Työväestö koki, että Kock ei omannut moraalista eikä muodollista oikeutta lakon suurlakon julistamiseen.

 

Toisen taistelupäivän ratkaisutaistelut

Toisen taistelupäivän vastaisena yönä (1.8.) kapteeni Kock kokosi noin 200 vapaaehtoista punakaartilaista. Heidät siirrettiin alkuyön pimeydessä Kuninkaansaareen. Punakaartilaiset aseistettiin ja heidät sijoitettiin Kuninkaansaaren patterien selustaan. Tällä oli tarkoitus suojata patterit Santahaminan suunnasta mahdollisesti tehtävää ylimenohyökkäystä vastaan.

 

Aamuyöstä alkaen kapinalliset jatkoivat kaikilla mahdollisilla aseillaan Keskuslinnoituksen pommittamista Vallisaaresta, Kustaanmiekasta, Susisaarelta sekä Länsi-Mustasaarelta. Santahamina oli Kuninkaansaaren patterien jatkuvan tulituksen alaisena. Päälinnoituksen tulituksen tavoitteena oli hallituksen joukkojen antautuminen ja linnoituksen valtaaminen. Ankarassa tulituksessa Laimingille uskolliset joukot hajaantuivat ja hakivat suojaa kuka mistäkin. Illan suussa kapinallisten voitto Viaporissa oli lähes käsillä. Kuitenkin taustalla voimasuhteet olivat kääntyneet hallituksen joukkojen eduksi vahvennusten saapuessa Lappeenrannasta ja Turusta. Kun taas kapinallisten ainut toivo vahvennuksista oli häilyvä apu Uudenmaan punakaartin mahdollisesti liittyessä taisteluun ja kansannousu Helsingissä. Lisäksi kapinalliset odottivat ratkaisevaa laivastoapua Tallinnasta.

 

Kenraaliluutnantti, paroni Anton Saltza oli Suomen suurruhtinaskuntaan sijoitetuista joukoista muodostetun 22.Armeijakunnan komentaja. Hän toimi myös Helsingin varuskunnan päällikkönä. Saltza oli käskenyt edellisenä päivänä (31.7.) Lappeenrannassa kesäleirillä olleen 1.Tark.amp.R:n ja 1.Tark.amp.Pr:n kaksi KKK:a palaamaan Helsinkiin. Saltza oli määrännyt myös Turusta 3.Tark.amp.R:n kaksi komppaniaa. Ensimmäinen junakuljetus Lappeenrannasta, I P ja neljä konekivääriä 1.KKK:sta, lähti jo 31.päivä kello 13. Toisen erän, II P:n ja 2.KKK:n, lähtiessä kello 18. Kuljetukset olivat perillä seuraavana aamuna kello 05.30 ja kello 13.00.

 

Saavuttuaan Lappeenrannasta Helsinkiin ensimmäisen sotilaskuljetuksen mukana, paroni Saltza otti toiminnan johtoonsa. Lähetettiin sähkeellä tilannekatsaus Pietariin ja pyydettiin laivasto-osastoa kapinan kukistamisen tukemiseen. Tarkka-ampujia tuotiin keskuslinnoitukseen, tykistö- ja konekivääritulitusta kiihdytettiin kapinoitsijoita vastaan ja Laimingin joukkoja vahvennettiin. Hallitukselle uskollisten joukkojen vahvuus kohosi linnoituksen alueella päivän aikana noin 2.800 mieheen.

 

Lappeenrannasta kotiutetut pataljoonat palasivat Uudenmaan kasarmille Kruunuhakaan. Joukon vahvuus oli tuolloin 35 upseeria ja 973 varusmiestä. Kello 13 rykmentin II P sekä osasto 1.KKK:sta käskettiin marssimaan Arabiarannan-Viikin-Laajasalon kautta Santahaminaan. Sen lisäksi lähetettiin Santahaminaan 2 kenttätykkiä ja 12 konekivääriä proomukuljetuksena. Tilapäispatteri saatettiin ampumavalmiiksi Santahaminan länsirannalle, josta se avasi tulen Kuninkaansaaren kapinallisten selustaan. Iltaan mennessä koko Santahamina oli hallituksen joukkojen hallussa. Lisäksi illan aikana laivattiin Vallisaareen kaksi komppaniaa ja konekivääreitä valtaamaan Kuninkaansaaren sillat. Muiden Helsingin varuskunnan osastojen tehtäväksi määrättiin vartiointitehtävät ja mellakoinnin sekä kapinoinnin estäminen. Tiedettiin, että Helsinkiin virtasi vallankumouksellisia ja punakaartilaisia sekä todettiin, että helsinkiläiset osoittivat avoimesti myötätuntoa kapinallisille. Jalkaväkijoukot ja kasakat miehittivät Helsingin rannat. Tällä estettiin kapinallisten avustaminen ja erityisesti lääkintähuolto ja muonitus. Kapinallisille tuli nälkä.

 

Johtosuhteet Viaporin-Helsingin alueella oli järjestetty monimutkaisesti ja hankalasti, jopa toimintoja haittaavasti. Paroni Saltza komensi Helsingin varuskunnan joukkoja, mutta Viapori sen sijan kuului Pietarin sotilaspiiriin. Lisäksi Viaporin sotasatama oli suoraan Venäjän meriministeriön alainen. Sataman komentajana oli kenraalimajuri Kleopin. 

 

Päivän aikana tilanne oli linnoitussaarilla hyvinkin kapinallisille edullinen, mutta se muuttui kello 17, kun elintärkeä Kuninkaansaaren ammusluola tuhoutui. Täysosuman ampunut patteri oli aiemmin mainittu Helsingistä laivattu tilapäispatteri, joka sijaitsi Santahaminan länsirannan Kuperkeikan mäellä. Osumasta räjähti 57.000 kg:n mustaruutivarasto. Räjähdys aiheutti suurta tuhoa saarella, 70 miestä sai surmansa. Muun muassa kapinan johtaja Jemel’janov haavoittui. Räjähdyksen voimaa kuvaa, että lapsia putosi kerrostalojen ikkunoista Kalevankadulla ja Katajanokalla.

 

Kuninkaansaaren kapinallisten tykistötulitus lakkasi ammusluolan räjähdykseen. ”Kellarista, tästä kalliolouhinnan mestarityöstä, ei ollut nähtävissä mitään. Sadan metrin alueella oli maa kuin lakaistu, kaikki oli mennyt pieniksi siruiksi. Vähän matkan päässä siitä, missä kellari oli sijainnut, oli omituinen syvennys, täynnä ihmismäskiä. Kauvempana kamalasti silpoutuneita ruumiita. Kaikkialla sietämätön ruumiinhaju. Jäännöksistä päättäen on räjähdys tappanut noin 70 ihmistä.” Uusi Suometar 1906.

 

Tallinnasta apuun tulleet panssarilaivat Tsesarevitš, Slava ja 1.luokan risteilijä Bogatyr saapuivat alkuillasta Harmajan luokse. Laivasto-osastosta ammuttiin neljä tykinlaukausta yli Kuninkaansaaren. Ilmeisesti tämä oli sovittu merkki laivojen liittymisestä kapinaan. Kuninkaansaaresta vastattiin samoin neljällä laukauksella. Kapinan sotilasjohtaja Kohanski siis luuli laivojen olevan kapinallisten hallussa. Näin ei kuitenkaan ollut. Laivojen uskollisuus tsaarille oli varmistettu. Mm. laivojen matruusit oli vaihdettu merikadetteihin. Kohanski otti mukaansa 150 miestä, myös punakaartilaisia, ja purjehti Vystrel-aluksella kertomaan Kuninkaansaaren olevan vallankumouksellisten hallussa. Kohanski ja miehistö vangittiin!

 

Hämäyksen onnistuttua laivat loittonivat merelle linnoitustykistön kantaman ulkopuolella 12-15 kilometrin etäisyydelle avaten tulen linnoitusta ja erityisesti Kuninkaansaarta vastaan kello 18 alkaen. Tulitus kesti aina puoleen yöhön asti. Laivojen tuli oli tarkkaa. Sitä johdettiin myös maalta käsin Viaporin sotasataman komentajan talon tornista. Korjaushavainnot lähetettiin laivoille sotasataman kipinälennättimellä. Kapinan keskukseksi muodostuneet Kuninkaansaaren patterit tuhoutuivat tulituksessa. Tulen määrä oli vaikuttavaa, mm.  panssarilaiva Tsesarevitš ampui 44 kranaattia 12 tuuman tykeillään ja 360 kranaattia 6 tuuman tykeillään. Kapinalliset vastasivat tuleen mutta linnoitustykistön tuli ei kantanut laivoille asti. Lisäksi etäisyysmittareiden puuttuminen vaikeutti tulitoimintaa. Tulen johtaminen ontui muutenkin tulenjohtoupseerien puuttuessa kapinallisten joukosta. Näkymättömissä oleviin laivoihin ampuminen oli pimenevässä illassa mahdotonta. Lopuksi pimeän tulo esti ammunnat, mutta ei laivoista. Tilanne oli Kuninkaansaaressa muodostumassa toivottomaksi.

 

Kolmas taistelupäivä – antautuminen

Aamulla 2.8. tarkennettiin hallituksen joukkojen johtosuhteita. Helsinkiin saapui 1.Tark.amp.Pr:n komentaja, kenraalimajuri Štšerbatšev. Armeijakunnan komentaja käski hänet johtamaan hyökkäystä Viaporiin. Hyökkäysvalmiiksi oli ryhmitetty lähes kaksi rykmenttiä Santahaminaan ja Kaivopuistoon. Aamulla, päivän sarastaessa, klo 5, alkoi laivaston tulivalmistelu Kuninkaansaareen ja käynnistyi rykmentin, 1.Tark.amp.R:n, hyökkäys Santahaminasta. Kapinalliset, havaitessaan tilanteen toivottomuuden, antautuivat Kuninkaansaaressa mukanaan 79 suomalaista punakaartilaista. Osa vallankumouksellisista pakeni uiden ja erilaisilla aluksilla mantereelle. Suorinta tietä Harakan ja Särkän saarien ohi yrittäneet hukkuivat konekivääri- ja tykistötulessa. Suurin osa kiertotien valinneista onnistui pakenemaan Laajasaloon.  Viimeinen taistelu käytiin aikaisin aamupäivällä Kustaanmiekassa. Saarilta vangittiin 900 tykkimiestä ja 100 siviiliä, tai siksi pukeutunutta. Yli 600 tykkimiestä oli kadonnut jäljettömiin.

 

Tykistön ristituli Santahaminasta ja Suomenlinnan pääsaarilta, Iso Mustasaareen keskitetyt tarkka-ampujat, Tsesarevitšin kanuunat sekä Kuninkaansaaren räjähdys olivat tuottaneet kapinallisille raskaat tappiot. Kymmeniä kapinallisia ammuttiin mereen pakomatkallaan Suomenlinnan ja Harakan saaren tykkien ja konekiväärien tulessa. Kymmeniä punakaartilaisia hukkui pakomatkallaan Vallisaaresta avomerellä vajaan kolmen kilometrin päässä olevaan Lågharuun. Kapinassa kadonneiden tai kuolleitten lukumäärästä on esitetty hyvin ristiriitaisia tietoja. Kuolleiksi on esitetty lukuja paristasadasta aina kahdeksaansataan. Kapinassa kuolleet kapinalliset ja Kuninkaansaaressa menehtyneet punakaartilaiset haudattiin Santahaminan keskustan männikkökankaalle, nykyisen Saharan alueelle.

 

Tarkka-ampujien käyttö osoittautui jo tuolloin, sata vuotta sitten, tappavan tehokkaaksi keinoksi valvoa saaristoa ja rajoittaa kapinallisten toimia valoisaan aikaan. Tarkka-ampujat olivatkin erityisen vihattuja ja heidän oletettuja tuliasema-alueita tulitettiin runsaasti tykistöllä.

 

Tappioiden lisäksi antautumiseen johtaneita syitä oli muitakin. Kapinan johtajan haavoittuminen vaikutti mielialaan, kuten myös yli 200:n haavoittuneen jääminen taistelualueelle ilman lääkärinhoitoa. Kuninkaansaaren ammusvaraston täysosuman johti ruutipulaan. Laivaston tulitus oli jo suuntautumassa hakuammuntana kohti Kuninkaansaaressa sijaitsevaa pumpuliruutivarastoa. Sen räjähdys olisi tappanut saaressa loputkin kapinalliset. Vähäisenä ei voida pitää myöskään sitä, että Santahaminassa, Kaivopuistossa ja Keskuslinnoituksessa oli jo ryhmittyneenä ylimenohyökkäykseen lähes kahden rykmentin voimat. Itse kapinan epäonnistumisen syiksi voidaan lisäksi arvioida kapinan riittämätön valmistelu, liian vähäinen kapinallisten upseerien määrä, taisteluiden aloittaminen kapinastrategian kannalta aivan liian aikaisin ja erityisesti laivaston pysyminen puolueettomana tai lojaalina tsaarille.

 

Taistelun aikana kapinalliset ampuivat kenttä- ja linnoitustykistöllä yli 600 kranaattia ja kivääreillä sekä konekivääreillä lähes 100.000 patruunaa. Vastaavasti hallitukselle uskollisten linnoituksen jalkaväkijoukkojen ammuskulutukseksi ilmoitettiin 100.000 kiväärin patruunaa.

 

Kapinan jälkinäytös

Pietarista tulleen sotilaskomission ja kenttäoikeuden tutkinta kesti viisi viikkoa. Keisari oli kapinasta hyvin järkyttynyt. Meri- ja sotaministerit vaativat ankarimpia rangaistuksia esimerkiksi ja varoitukseksi muille. Monet upseereista pitivät esimiestensä suhtautumista vääränä, teloitukset vain lisäisivät kuohuntaa. Oikeuden eteen joutui 967 miestä. Heistä 28 teloitettiin, 127 lähetettiin yli kymmeneksi vuodeksi Moskovan Butyrkan kuritushuoneeseen ja 735 pantiin vankilaan tai kurikomppanioihin. Vain 77 vapautettiin.

 

Vankilarangaistukset ja kurikomppaniatuomiot määrättiin keskimäärin 5-6 vuoden pituisiksi. Teloitukset toteutettiin Santahaminan itärannalla, Rivieralla, kolmessa ryhmässä elo-syyskuussa sekä 1907 tammikuussa yksi karkuri. Butyrkaan määrätyistä kuoli ensimmäisen kymmenen vankilavuoden aikana lähes 90 viaporilaista. Tsion ja Kock onnistuivat pakenemaan ulkomaille.

 

Venäläiset päättivät soveltaa suomalaisiin vangittuihin, Suomen autonomisen suurruhtinaskunnan lainsäädännön vastaisesti, Venäjän sotaoikeuden menettelyä. Tätä ei Suomessa hyväksytty. Suomen kenraalikuvernööri Gerard vetosi lopuksi tsaariin, että suomalaiset vapautettaisiin ja tuomittaisiin Suomen lainsäädännössä. Heidät tuomittiinkin Turun hovioikeudessa. Tuomioistuimen vaihtoon oli vaikuttanut pelko suomalaisten itsenäistymis- ja vallankumousinnostuksen kasvamisesta, jos suomalaisia olisi tuomittu Venäjän sotaoikeudessa. Kaikki 81 suomalaista todettiin syyllisiksi. Heille määrättiin 4-8 vuoden kuritushuonerangaistukset. Suomen Senaatti määräsi hajottamaan ja riisumaan aseista punakaartin. Lisäksi Suomen sosiaalidemokraattinen puolue irtisanoutui julkisesti kaikesta yhteistyöstä punakaartien kanssa.

 

Langetettuja tuomiota pidettiin niin Venäjän armeijassa, maailman lehdistössä ja erityisesti Helsingissä hätäisinä ja epäoikeudenmukaisina. Ilmeisesti kapinallisten saamat ankarimmat tuomiot avasivat osaltaan tietä vallankumoukselle. Viaporin kapinan ”jälkihoito” vaikutti myös suomalaisten suhtautumiseen venäläisten raakuudesta kansalaisiaan kohtaan ja saattoi osaltaan kiihdyttää itsenäistymiseemme johtanutta kehitystä. Kapinan todellista luonnetta ja merkitystä kuvastaa, että yli kymmenen vuotta myöhemmin vuonna 1917 vallankumoukselliset järjestivät muistojuhlan Santahaminassa. Juhlaan osallistui tuolloin 2.000 miestä ja kolme soittokuntaa ensimmäisten aatteensa puolesta kuolleiden tovereidensa teloitus- ja hautauspaikoilla. Vuoden 1906 kapinan uhreja pidettiin vallankumouksen edelläkävijöinä ja vapaussankareina.

 

 

 

Pietarilaista sotataidollista päättelyä

Tallinnassa ollut panssarilaivasto, joka omasi sen aikaisten olojen ylivertaisimman tulivoiman, saapui alueelle vasta toisen taistelupäivän iltana. Pietarilaisen tutkintakomission vuonna 1906 laatimassa raportissa todettiin laivojen myöhäisen saapumisen olleen seurausta siitä, että kapinan torjumiseksi ei ollut olemassa yhteistä johtoa armeijan, laivaston ja eri viranomaisten kesken. Lisäksi tutkintakomitea totesi raportissaan, että ”Viaporin sataman päällikkö ei ollut varuskunnan päällikön alainen, minkä vuoksi armeija ja laivasto toimivat ilman yhteistä johtoa”. Raportissa kerrottiinkin, että operaatiolta puuttui siten eräs yhteisoperaation onnistumisen tärkeimmistä edellytyksistä. Eli operaatiolla olisi pitänyt olla yhteinen johto, jonka olisi pitänyt koordinoida kaikki toimet koskien armeijaa, laivastoa, satamaa ja myös alueen siviilejä. Lisäksi oman pohdintansa aiheutti punakaartien koko Etelä-Suomen alueelle nopeasti organisoitu junaratoihin ja asemalaitteisiin kohdistunut tuholaistoiminta.

 

Vuonna 1906 koko saaristo, siis myös Viapori, kuului Pietarin sotilaspiirin johtoon, kun taas Helsinginniemi kuului Helsingin varuskunnalle. Vastuualueen väliraja kulki rantaviivalla, vesialueiden kuuluessa Viaporille. Kolmantena operaattorina ollut sotasatama oli suoraan Pietarin johdossa. Vastahyökkäystä saaristoon johti Helsingin varuskunta. Hyökkäystä tukeva laivasto toimi itsenäisesti. Operaation koordinointi siis puuttui.

 

On hämmästyttävää kuinka historia näyttää toistavan itseään. Siis niin sanotaan! Vai onko kyse paremminkin siitä, että sotilaiden omaksuma toimintakulttuuri toistaa itseään? Nykyisinkin pohditaan lähes identtisiä johtamis-, tukemis-, tulenvahventamis-, vastuu- ja vastuualuekysymyksiä kuin sata vuotta sitten taistelun riehuessa saaristossa ja mantereen rannalla. Kysymyksenä on edelleen, kuinka järjestetään operaatiot maavoimien ja merivoimien rinnakkaisilla vastuualueilla ja erityisesti niiden välirajoilla? Kuinka järjestetään joukkojen ja tulen käyttö sekä tulen vahventaminen yhteisesti ja mahdollisimman tehokkaasti? Kuka johtaa rannikkotaistelut? Nykyäänkin on valmistauduttava sotatoimien ohella evakuoimaan siviilejä ja omaisuutta sekä tehtävä yhteistoimintaa eri viranomaisten kanssa. Ja lisäksi samankaltaiset sabotaasiosastot terrorisoisivat selustassa ja disinformaatikot sekä propagandistit toimisivat väestön keskuudessa.

 

Välineet ja tekniikka muuttuvat. Ihminen, ajatukset ja ratkaisut tuntuvat pysyvät samana. Tässä paljastuu upseeriston kannalta sotataidon tuntemisen merkitys ja mahdollisuudet.

 

PS. Viaporin kapinan aikainen sosiaalidemokraattisen puolueen puoluesihteeri Yrjö Sirola pohtii Petroskoissa vuonna 1934 julkaistussa kirjassa: Mitä olisi pitänyt tehdä Viaporin kapinassa toisin? Hän kirjoittaa, että ensiksi olisi tullut valmistautua huolella kapinaan, luoda iskujoukkoja parhaista punakaartilaisista ja perustaa pätevä johtoelin. Sitten olisi tullut sopia venäläisten vallankumouksellisten kanssa toimintatavoista eri tilanteissa. Kolmanneksi olisi pitänyt aseellisen toiminnan aikana kaupungilla edistää epäjärjestystä. Suojeluskunnat sekä santarmi- ja poliisilaitokset olisi tullut tehdä vaarattomiksi. Viidenneksi Sirola tähdentää, että olisi tullut toimia päättäväisesti ja luoda tilanteiseen sekä tarkoituksiin sopivia osastoja. Propaganda, suullinen ja kirjallinen, olisi ollut järjestettävä tehokkaammin. Lopuksi ja seitsemänneksi Sirola toteaa, että ”olisi pitänyt suhtautua kapinaan taitona, niin kuin opettivat Marx ja Engels ja niin kuin tekivät bolshevikit”.

 

PÄÄLÄHTEET:

Sanomalehtien (Hufvudstadsbladet, Helsingin Sanomat ja Uusi Suometar) numerot ja erikoisnumerot 31.7.-6.8.1906.

Haapalainen Eero: Suomen punakaartilaisten osasotosta Viaporin kapinaan. Viaporin sotilaskapina v. 1906, Valtion kustannusliike kirja, Petroskoi 1935. 

Halen Harry: Viaporin kapinassa 1906 teloitetut sekä muut surmansa saaneet, Unholan aitta 14, Helsinki 2002.

Halen Harry: Venäläisten toimista Degerön saarella 1577-1917. Unholan aitta 21, Helsinki 2004.

Manninen Markus: Viapori, merilinnoitus ensimmäisessä maailmansodassa 1914-1918. Sotamuseo, Gummerus Kirjapaino Oy, Jyväskylä 2000.

Salomaa Erkki: Viaporin kapina, Kansankulttuuri Oy Helsinki, Satakunnan Yhteisvoima Oy 1965.

Sirola Yrjö: Suomen sosdem. puoluehallinnon suhtautuminen Viaporin kapinaan. Viaporin sotilaskapina v. 1906, Valtion kustannusliike kirja, Petroskoi 1935.

Sokolov V.N: Viaporin sotilaskapina v. 1906, Valtion kustannusliike kirja, Petroskoi 1935. 

Talvio Paavo: Viaporin linnoitus ja sen tykistö vuosisadan vaihteesta vallankumoukseen Sotahistoriallinen aikakauskirja 2, Sotahistoriallisen seuran ja sotatieteenlaitoksen julkaisu, 1982, Helsinki.

Tasihin Juhani: Viaporin kapina 1906, Museovirasto Rakennushistorian osasto, Julkaisu n:o 13 1/1983, Helsinki 1984.

(toim.) Bolshevikien toiminta Suomessa ja Viaporin kapina, Kirja, Leningrad-Petroskoi 1931.

(toim.)Työväen joulualpumi 1917. Helsinki 1917.

 

3. OSASTO §         Santahamina §         yhteensä 8 patteria ja 52 tykkiä   4. OSASTO §         Laajasalo §         yhteensä 18 tykkiä   YHTEENSÄ §         43 patteria, joissa 159 tykkiä §         lisäksi muita tykkejä 65 kpl §         yhteensä 224 tykkiä

1. OSASTO §         Lauttasaari-Kustaanmiekka §         Lauttasaari: 12 tykkiä §         Särkkä: 7 tykkiä §         Harakka: 2 patteria/16 tykkiä §         Länsi-Mustasaari: 3/13 + 4 muuta tykkiä §         Susisaari: 2/8 §         Kustaanmiekka: 3/11 + 4 §         yhteensä 12 patteria, joissa 48 ja lisäksi 31 muuta tykkiä   2. OSASTO §         Vallisaari-Kuninkaansaari §         Vallisaari: 10/52 §         Kuninkaansaari: 5/23+4 §         yhteensä 15/75+4

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Viaporin linnoitustykistö.

Tweet